Yhä lähemmäksi kaupunkia saavuttiin. Himmeän kuutamon valossa näkyivät sieltä jo taloryhmät suurena mustana möhkäleenä…

Tiessä oli pikku mäki, loivaa myötälettä… Alarikki tyytyi kuitenkin kävelemään…

Äkkiä, niinkuin olisi häntä ammuttu, repäisi Helmeri sylinsä hajalleen, iskien oikealla kädellään ruotsia puhuvaa tullimiestä rintaan ja vasemmalla suomea puhuvaa. Samalla hän ehti tempaamaan ohjista ja kiljaisi kerran… Hän kerkesi vilahdukselta nähdä, kuinka kumpikin tullimies keikahti selälleen tienviereen ja kuuli huudahduksen:

»Satans… jävel…»_

Muuta hän ei ehtinyt näkemään tai kuulemaan. Hän kiinnitti Alarikin täyteen juoksuun ja karjaisi julmasti, ottaen ohjat tiukalle.

Hän ei ensin itsekään oikein ymmärtänyt kuinka kaikki oli tapahtunut eikä aivan heti älynnyt onnensa potkausta.

Vasta kun hän silmäsi jälkeensä ja näki molempien miesten nousseen ylös ja lähteneen häntä takaa-ajamaan, huutaen, ampuen ja kirkuen, selveni hänelle, mitä oli tapahtunut.

Riemuissaan tempasi hän ohjista ja karjui… Alarikki alkoi panna parastaan, pitkä resla hyppeli perässä, ja heinät ja säkkiresut nousivat ilmaan kuin myrskyn käsissä. Kovasta tiestä lenteli jäisiä tieroja avonaisen reslan sevin kautta kuin haulikon suusta vasten hänen silmiänsä… Mutta tanakkana istui Helmeri, järki kirkkaana kuin pakkastaivas, jäsenet ja hermot pinnistyksissä.

Niinkuin lentävä lintu lähestyi hän nopeaa vauhtia kaupungin ensimmäistä kadunkulmaa, ja siipenä sinkoili kuiva, raudoitta oleva resla kadun kulmissa ja käänteissä. Tullimiesten huutoja ei enää kuulunut. Helmeri käänsi syrjäkadulle, kierteli pari ristiä… näki jonkun ihmisen katukäytävällä ja laski menemään, mutkia tehden, Liljepäkkiin päin.

Tultuaan sille kadulle, jonka varrella Liljepäkki oli, hiljensi hän vauhtia, tyynnyttäen Alarikin kävelemään. Silloin otti hänen korvansa pitkän, kiljuvan vihellyksen, joka kuului pohjoisesta päin, josta hän oli kaupunkiin ajanut. Hän tunsi pillin äänen ja arvasi, että tullihurtat olivat ehtineet kaupunkiin ja kutsuivat kumppaneitaan avukseen.