Katu oli autio, ja kun Helmeri lähestyi Liljepäkin porttia, näki hän, että siitä vilahti mies sisälle…
Hän käänsi portista pihaan ja tunsi samassa Ulrikin, joka seisoi portin pielessä. Hän ei joutanut kuitenkaan mitään sanomaan, sillä Alarikki porhalsi juoksemaan pystöpäisenä ihan pihan perälle asti…
Hän kuuli kuitenkin Ulrikin iskevän portin kiinni ja näki hänen kiirehtivän pihaan…
Ulrikki oli kadulla portin luona odottanut Helmeriä jo pari tuntia… oli alkanut epäillä, ollut kuin kuumilla hiilillä… Oli sitten kuullut tullimiesten pillinäänen ja käsittänyt, että joku hätä siellä oli… samalla hän kuitenkin oli nähnyt hevosen tulevan katua pitkin ja arvannut Helmeriksi…
»Hyvin on kaikki», jatkoi hän kuiskaavalla äänellä Helmerille. »Ala riisua Alirikkia valjaista ja vie tuohon talliin, johon ovi on auki ja josta näet valoa… Mutta hiljaa, hiljaa, ettei mitään liikettä kuulu…»
Helmeri ymmärsi, alkoi riisua Alirikkia aisoista, mutta Ulrikki käveli, koettaen keveästi astua, portille kuuntelemaan, kuuluisiko kadulta epäilyttäviä ääniä. Pihalla ja koko suuressa talossa nukuttiin tai oltiin nukkuvinaan.
Ulrikki kuunteli kiinni olevan portin takana.
Jostakin toiselta kadulta kuului kuin juoksisi katuja pitkin useampia ihmisiä… kuului kuin hätäistä puheluakin… Ulrikki kuunteli melkein hengittämättä, pelko mielessä, sillä hän arvasi hyvin, Helmerin seikkailun kuultuaan, etteivät tullimiehet niin hevillä varmaa saalistaan heittäisi…
Hetken päästä kuuli hän askelkopseen lähestyvän Liljepäkkiä, kuuli selvään, että usea mies juoksi katukäytävää pitkin. Juuri kun juoksijat ehtivät portin kohdalle, kuuli hän jonkun läähättäen sanovan: »Mihin h—ttiin se kerkisi kääntyä?» Mutta ilokseen hän kuuli, että takaa-ajajat juoksivat Liljepäkin portin ohi vauhdissa ja kovasti läähättäen… Ulrikki arvasi, että ne olivat jäljiltä eksyneet. Hän kuunteli kuitenkin niin kauan kunnes juoksuaskeleet haipuivat ja palasi sitten hyvillään Helmerin luo pihan perälle.
Helmeri oli jo pannut Alarikin talliin ja oli parhaillaan loimittamassa, kun Ulrikki tuli. Hyvillään kaivoi Ulrikki povitaskustaan pullon, jonka Kuvenjus hänelle oli antanut, tarjosi Helmerille ja käski ryypätä, ilmoittaen sen olevan Kuvenjuksen parasta konjakkia. Ja nyt kertoi hän, että hän oli Alarikin jo Kuvenjukselle myynyt ja hyvät voitot saanut. Ja hyvin oli nyt »luntreijaus» onnistunut! Ei ollut tarvinnut Alarikista tullia maksaa!