Ja Helmeri, otettuaan Kuvenjuksen väkevää konjakkia pari pitkää ryyppyä, kertoi puolestaan nyt tarkemmin seikkailustaan tullimiesten kanssa. Kuultuaan, kuinka ahtaasta paikasta Helmeri oli pelastunut, tarjosi Ulrikki vielä lisää ja vakuutti, ettei hän koskaan unhoittaisi Helmerin hyvää työtä.
»Eläkä halaistua sanaa puhu Lomman pojillekaan», varoitteli hän Helmeriä. »Jos tiedustelevat Alarikkia, niin sano, että kaiketi on kuuhun noussut…»
Helmeri nauroi, otti vielä ryypyn ja lähti sitten takaportin kautta, toiselle kadulle siten päästen. Siitä ei enää ollut kuin palasen matkaa sille joen lahdelle, joka Tornion ja Haaparannan eroitti toisistaan ja jonka yli vei tikoitettu tie Tornioon. Pian hän käveli nyt kaupungista toiseen, sillä siltä kohdalta ovat ne lähimpänä toisiaan.
* * * * *
Seuraavana aamuna, kun muurari Johanssonnissa väki heräsi, nukkui Helmerikin vuoteessaan keittiön sängyssä. Mutta Ulrikkia ei vielä näkynyt aamiaisen aikanakaan.
Rauhassa sai Helmeri nukkua, ja kun hän aamiaiseksi heräsi, ei häneltä kukaan kysynyt, missä oli ollut liikkeellä tai oliko ollut ensinkään poissa.
Lomman pojat olivat jo tallissa hevosiaan hoitamassa, kun Helmeri meni sinne.
Mutta eivät hekään sanallakaan kysyneet, olivat kuin eivät olisi muistaneetkaan, että olihan tuossa perimmäisessä pilttuussa, toisista erillään, vielä eilen illalla maatapanon aikana Alarikki…
Ja aivan muista asioista haastelivat, kun hevosia hoitivat. Lomman
pojat kyllä, vanhoina tullikavaltajina, arvasivat, mitä Ulrikki ja
Helmeri yön aikana olivat hommanneet, mutta se ei kuulunut heihin.
Sillä he tiesivät, että heidän vuoronsa vielä tulee.
Vasta puolenpäivän aikana palasi Ulrikki Luulajan Kuvenjuksen seurassa kortteeritaloon.