Komea ja pitkä herra oli Luulajan Kuvenjuskin, mutta kun Ulrikin kanssa vierekkäin kävelivät, niin pulskemmalta näytti Ulrikki, oli paljon paksumpi hartioistaan ja vatsan kohdalta ja mitäkin punaisempi naamaltaan. Mutta hänen turkkinsa ei ollut niin hieno kuin Kuvenjuksen turkki, joka kuuluikin olleen Ruotsinmaan parhaita.
Tallin ovi oli auki, ja Helmeri ja Lomman pojat puuhailivat paraikaa tallissa. Suoraan sinne kävelivät Kuvenjus ja Ulrikki, hyvänhajuista sikaaria kumpikin poltellen.
Naurusuin ja innokkaana alkoi Kuvenjus tarkastella, pilttuulta pilttuulle kulkien, Ulrikin ja Lomman poikain seuratessa ja selitellessä. Jokaisesta hevosesta piti tietää Kuvenjukselle sanoa, minkä lahjainen se oli. Niin oli Kuvenjus hevoshenkinen, ettei tyytynyt siihen, että tallissa tunnusteli ja katseli jokaista hevosta erikseen, niin Ulrikin kuin Lomman poikainkin, vaan vielä piti taluttaa ne, joista enimmin näytti pitävän, marhaminnasta pihalle ja siinä pyöritellä…
Oli Lomman pojilla pienoinen, ruskea tamma, joka oli käpsäjalkainen ja pyörähteli marhaminnan päässä sukkelasti kuin orava. Se näytti nyt tällä kertaa enimmin Kuvenjuksen hevosmiessilmää miellyttävän.
»Se on lisäksi, vaikka onkin tuommoinen rakki, juoksijakin kuin itse lempo!» kehui Ulrikki Lomman poikain puolesta pikkutammaa.
Siitä Kuvenjus yhä enemmän innostui.
Ja Lomman Nestori, joka marhaminnasta tammaa piteli, innostui kehumaan:
»Kun Oulusta lähdimme, ajettiin kilpaa… Kaikki muut hevoset laukkasivat, mutta tämä Piiu juoksi… polki kuin eteläinen, että oikein nauratti… että mistä semmoisen vauhdin saikaan… niin pieni ja mitättömän näköinen…»
Se yhä kannusti Kuvenjusta, ja taputellen pienen pientä ruskeaa tammaa kaulalle hän hyväilevällä lempeällä äänellä puheli:
»Ja, min lilla Piiu… vännen min…»