Piiu katsoi kirkkain, viisain silmin outoa, pitkää herraa ja käänsi päätänsä Kuvenjusta kohti.
Yhä enemmän Kuvenjus ihastui. Ei tyytynyt siihen, että katseli ja tunnusteli, vaan pyysi päästä Piiulla vähän matkaa ajamaan… että kukaties tässä vielä tulevat kaupatkin…
Nopeasti toimittivat miehet yksissä tuumin Piiun sipikkareen eteen, tietäen, että Kuvenjus oli reilu ostaja ja rahamies ja että tämä oli aina tottunut käskyjensä nopeaan täyttämiseen.
Sillä aikaa kun toiset valjastivat Piiua, puheli Kuvenjus Ulrikin kanssa.
»Tämmöistä pientä, ruskeaa tammaa minun on aina tehnyt mieleni», sanoi hän. »Mutta en ole tämmöistä ennen tavannut, tämmöistä, joka olisi näin lakea ja osaa lisäksi juostakin.»
»No tästä nyt semmoisen saatte», kehui Ulrikki, vaikkei ollut koskaan Piiulla ajanut. »Se on kerrassaan liukas kuin taivaan tähti, ja askel täysi ja nopea… Ja sitten niin hyvä syömään, että toisten suutteisiin on tyytyväinen… Ja jalat hyvät kuin timanttipuikot…»
Niin kehui Ulrikki, ja Lomman pojatkin jotakin lisäsivät…
Hyvillään, suu onnellisessa hymyssä, istui Kuvenjus sipikkaan, ja vaikka oli herrasmies ja upporikas kuin ruhtinas, niin heti kun ohjat käsiinsä otti näkyi, että on se mies suitsissa ennenkin ollut. Hän massautti suullaan, ajoi kadulle ja käänsi rantaan päin…
Ulrikki, Helmeri ja Lomman pojat riensivät perässä, portilta katsomaan, mihin päin ajaa ja miten menee… Kokoontui siihen muitakin kadulla kulkijoita minkä mitäkin arvelemaan…
Vihellellen, silmät onnesta kiiltäen istui Kuvenjus sipikassa eikä laskenut Piiua täyteen juoksuun, vaikka se kyllä pyrki. Vasta sitten, kun kääntyi menemään kaupungin rantaan, joen jäälle, päästi myötäleessä vinkeään juoksuun ja katosi pian törmän suojaan…