»Nyt sait hyvän ostajan», virkkoi Ulrikki Lomman Villelle. »Ymmärrä nyt määrätä hintaa… Kyllä sillä herralla rahaa on ja se maksaa vaikka kuinka paljon, jos sitä alkaa hevonen miellyttää…»
Ja kuiskaamalla Ulrikki ilmoitti jo saaneensa Alarikistakin semmoisen hinnan, että se korvaa vähän viimetalvellisiakin tappioita.
Ville ymmärsi ja iski silmää Ulrikille ikäänkuin kiitokseksi hyvistä neuvoista.
Ja kun portilta palasivat pihaan, kertoi Ulrikki:
»Olipa niin höylillä tuulella, ettei päästänyt minuakaan pois. Sanoi: Olehan yötä täällä, niin lähdemme aamulla katselemaan niitä uusia hevosia… Ja hyvät olivat ruuat, monenlaiset juomat ja muut, että vieläkin röyhtelyttää… Aamulla varhain kävi sitten Alarikkia ajamassa, ja kun palasi, niin naurussa suin heti maksoi tinkimättä määräämäni hinnan… ja makeat viinit juotiin harjakannuiksi.»
»Semmoinen se oikea herra on!» kiitteli Ville.
»On se herraa. Monta huonetta pitää olla hallussa, vaikka ei ole kuin käymässä Haaparannalla… Ja talli kokonaan hänen nimessään.»
»On se herraa», kummaili Ville.
»On se», jatkoi Ulrikki… »Ja kun nytkin kuuluu olevan kotona Luulajassa talli täynnä hevosia, niin uusia yhä ostaa… Niin hevoshenkinen mies se on.»
»Olisi kumma… joko tuo nyt mieltyy tuohon Piiuun, joka on kaikista pienin ja mitättömin?» arveli Ville.