»On se huonompiinkin mieltynyt. Annahan kun kerron, kuinka kävi tässä tuonnoissa talvena: Ruusenperin Anshelmilta, rahtimieheltä, osti vanhan, ontuvan kaakin Oravaiselle ruokittavaksi ja määräsi syöttämään apetta ja kauroja niin kauan, että lihoo ja alkaa hypellä… Ja käski, että kun on lihonnut ja alkaa hypellä hyvillään, niin ilmoittaa sitten hänelle Luulajaan, hän tulee itse syöttilästään noutamaan…»
»No, voi perhana… En ole kuullutkaan», keskeytti Ville.
»No, mitäpä siinä. Oravainen syöttää ja hoitaa, tietäen, että Kuvenjus maksaa vaikka paljonkin. Mutta kauan menee aikaa, paljon kuluu ruokaa. Jo lopulta alkaa kaakki lihoa, ja siitä tuleekin vielä niin komea hevonen, ettei kukaan olisi uskonut. Oravainen kirjoittaa sitten Kuvenjukselle, että jo on nyt Ruusenperin Anshelmin vanha kaakki lihavana ja hyppelee kuin nuoret kolmitalviaat, jotta nyt saapi tulla katsomaan… Ei aikaakaan, niin jo ajaakin Kuvenjus itse Oravaiselle. Ulos pihalle lasketaan kaakki kilostelemaan. Se hyppii ja on niin komea, että hevosten komeimpia, ja nyt se ei enää onnukaan. Siihen ilmestyy ostajiakin entiselle kaakille, luulevat, että jos Kuvenjus myypi halvalla… Mutta eipäs! Kun kaakki on aikansa hypellyt ja Kuvenjus naurusuin katsellut sen iloa, niin määrää ammuttavaksi… Oravainen lupaa hyvän hinnan siitä, mutta Kuvenjus sanoo jyrkkään, ettei ole niin paljoa rahaa, että hän sen möisi kenellekään… Eikä muuta kun kaakille kuula otsaan, ja Kuvenjus maksoi Oravaiselle kaakin hoidosta paljon enempi kuin Oravainen vaatikaan… Semmoinen herra se on…»
Villeä nauratti.
»No, mitäpä se huolii, jolla on rahaa kuin roskaa», sanoi hän.
Ulrikin ja Villen jutellessa oli pihalle taas ilmestynyt outoja miehiä, joista Ulrikki luuli tuntevansa eilisillallisiakin miehiä joukossa.
»Ketä vieraat hakevat?» tiuskasi hän eräälle, joka oli talliin päin menossa.
Mies pysähtyi, mutta ei vastannut.
»Täällä ei ole teidän omaanne mitään», ärähti Ulrikki hänelle sitten karskisti ja meni ja räiväsi tallin oven kiinni.
Miehet katosivat yksitellen pihalta.