Puolen tunnin kuluttua palasi Kuvenjus Piiulla, joka juosta vilisti pihaan kuin kärppä ja pysähtyi vasta tallinseinän viereen.
Kaikki hevosmiehet kokoontuivat siihen Piiun ja Kuvenjuksen ympärille, kuullakseen mitä Kuvenjus Piiusta piti.
Mutta oli Kuvenjuskin siksi oppinut hevosmieheksi, ettei siinä kaikkien kuullen ruvennut Piiua moittimaan, ei kiittämään, vaikka Ulrikki kyllä näki iloisista silmistä ja nauruun pyrkivästä suusta, että mieleen on Piiu…
Sipikasta noustuaan meni Kuvenjus Piiun viereen, kaulalle taputteli ja arveli:
»On se maasta asti hevosta, vaikka onkin pikkunen.»
Niin oli hän aina Suomen puolen hevosmiesten kuullut kiittävän pieniä hevosia ja muisti sen sanoa, kun pientä hevosta tarkasteli.
Mutta hetken päästä nähtiin, että Lomman Ville ja Kuvenjus kuiskailivat vähän syrjässä muista. Siitä ymmärsivät muut, että kauppoja hierottiin, ja siirtyivät sen vuoksi loitommaksi, etteivät häiritsisi, sillä niin vaatii hyvä tapa.
Kuvenjus kuiskaili Villen korvaan, niinkuin ainakin tottunut hevosmies ja niinkuin oli nähnyt hevosmiesten toisilleen kauppoja tehdessä kuiskailevan, ja kättään Villelle tarjosi… Ville puolestaan pudisteli päätään, ei niin, vaan niin kuin minä sanon… niin sitten voin… ja tuossa on käsi…
Mutta ei antautunut Kuvenjus vielä. Yhä kuiskuttelivat, Ville pannen huulensa ihan Kuvenjuksen korvalehdelle, samalla vilkaisten Ulrikkiin, joka iski Villelle silmää, vihjaten: määrää… määrää… nyt kun on hyvä määrätä hintaa…
Jo Kuvenjus vihdoin kyllästyi kuiskailemasta, ojensi rennosti kätensä
Villelle ja sanoi: