»Se on sovittu. Olkoon menneeksi! Kättä päälle.»
Ville iski kouransa Kuvenjuksen hansikkaiseen käteen, ja nopeasti riensi Ulrikki todistajana käsiä eroittamaan niinkuin maan tapa ja kauppa vaati.
»Se on oikein! Tehkää kauppoja!» sanoi hän, kiittäen sekä ostajaa että myyjää. »Nythän tässä päästään hyvään alkuun.»
»Joko tulivat kaupat?» kysyi Helmeri, joka oli ollut tallissa ja nyt ilmausi pihalle, ja mennen Piiun viereen hän taputteli sitä ja sanoi Kuvenjukselle:
»Jo saitte niin mieluisan ajohevosen, ettette ole paremmalla koskaan ajanut!»
Kuvenjus naureskeli hyvillään ja käski Helmerin vielä kammata Piiun harjaa ja häntää.
Kauppaa seurasi Piiulle päähiset ja rihmamarhaminta, ei mitään muuta.
Sisälle, muurari Johanssonnin parhaaseen huoneeseen, käskettiin nyt Kuvenjus, rikas ja arvokas Ruotsin herra, jolle piti Lomman poikain selittää kaikki tietonsa, mitä Piiusta tiesivät. Kuinka kaukana Suomessa oli syntynyt? Oliko isän vaiko emän puolelta juoksijasukua? Oliko ollut koko ikänsä yhdellä omistajalla syntymätalossa, vai oliko ollut markkinahevosena? Oliko rääkätty ja pahoin pidelty?
Kaikista seikoista tahtoi Kuvenjus tietoja, ja Lomman pojat selittivät ja panivat omia tietojaan lisäksi, niin että Piiun tähänastinen elämä kävi Kuvenjukselle selväksi. Ja jutellessaan ja selittäessään Piiun elämän vaiheita Lomman pojat hommasivat pikareita ja kysyivät, eikö saisi Kuvenjukselle näin harjakannuiksi tarjota pikku ryyppyä… Heillä ei tosin ollut muuta tarjottavaa kuin paloviinaa, vaan se kyllä oli parasta tisleerattua, mitä Oulusta sai… Kuvenjus, joka kaikesta sydämestään rakasti Suomen puolen hevosmiehiä, lupasi tarjota, koska vastaanpaneminen olisi ollut suuri loukkaus ja koska kuului asiaan, että piti myyjältäkin maistaa.
Hän otti tavattoman paksun lompakkonsa kuin vanhanaikuisen virsikirjan turkkinsa taskusta ja alkoi lukea Piiun hintaa Villelle, syrjässä muista ja selin heihin. Hyvä tapa vaati, etteivät siihen muut menneet tirkistelemään, paljonko lukee…