Sää oli kirkastunut pakkaseksi, taivas oli tähdessä, ja lumi naukui. Vihainen viima, pohjoisesta päin puhaltaen pitkin Tornionjoen laaksoa, puski vastaan, kun hevosmiehet jäälle saapuivat. Ulrikki kiinnitti Mustaa juoksuun, mutta huonolta tuntui vauhti hänen mielestään. Kiroten ja pari kertaa karjaisten hän alkoi tempoa ohjista, mutta ei Musta sittenkään kiinnittänyt juoksuaan…
Ulrikki tulistui. Hän oli kyllä tietänyt, tätä silkki-Mustaa ostaessaan, ettei sillä ollut juoksunkulkua ja että se muuten oli laiska ja pahantapainenkin. Mutta kun muuten oli kaunis kuin tauluun maalattu, kookas ja vankka, niin osti, tietäen, että tällaiset hevoset Ylikainuun markkinoilla maksoivat. Mutta tämä näkyikin olevan peräti nahjus…
Ulrikki kirosi ja olisi läimäyttänyt ruoskalla, mutta muisti, ettei hänellä sellaista ollutkaan omassa reessään. Hän koetti ohjain voimalla saada Mustaa virkumpaan menoon, mutta turhaan.
»Antaa mennä!» kuuli Ulrikki Lomman Nestorin jälestäpäin huutavan.
Ulrikki, ollen aikalailla oluvissaan, nousi polvilleen rekeen ja koetti ohjanperillä viuhtoa Mustaa hännäntyvelle, saadakseen vauhdin nousemaan. Mutta tuskin oli hän kahta kertaa ehtinyt lyömään, kun Musta potkaista nassautti reenseviin, jotta keulapajun puolikas lensi Ulrikkia vasten kasvoja. Eikä vauhti parantunut vähääkään.
Silloin Ulrikki vimmastui ja päästi kauhean sadatuksen. Hän pysäytti yhteen kohti ja huusi perässään ajavalle Helmerille, että oliko ruoska tallella siellä hänen reessään. Oli, tallella oli. Ulrikki huusi tuomaan sen hänelle.
»Tämä ei aiokaan lähteä ylimaahan, juutas», sanoi hän Helmerille. »Mutta katsotaanpa tässä, eikö sinusta vietävästä tamperelainen sisu rupea lähtemään… Jäveln anamma!»
Ja saatuaan ruoskan käteensä asettui hän tanakasti polvilleen rekeen ja alkoi kiroten mäiskiä Mustaa kyljille ja lautaselle. Se puhalsi kiivaaseen laukkaan eikä ehtinyt potkaisemaan… Mutta Ulrikki yhä löi ja kirosi…
Perässä ajavat innostuivat Ulrikin mäiskinnästä. Lomman Nestori, jolla oli virma, nopeakulkuinen tamma, rupesi yrittämään edelle, hihkaisten ja temmaten ohjista.
Nestorin tamma oli hyvä juoksija, mutta vielä vihaisempi oli se laukkaamaan. Nähtyään, ettei hän juoksulla pääse Ulrikin laukkaavaa silkki-Mustaa edelle, hätyytti hän tammaansa kiivaaseen laukkaan, kiljuen ja remuten… Joen jää oli kaljama-munakkana, ja Nestorin tamma laukkasi pian ohi Villen ja Helmerin hevosten, ja näytti siltä, että yrittää ohi Ulrikin Mustankin. Huutoja ja hinkumisia alkoi kuulua, kun ajointo jokaiseen tarttui… Ville ja Helmeri hätyyttivät hekin hevosensa laukkaan, mutta Ulrikki, nähtyään, että Nestori yritti hänen edelleen, lisäsi lyöntejään yhä nopeammiksi ja kuului kiroilevan.