»Ajetaan sitten, kun pääsemme taipaleelle… tässä kylässä on niin kaadelmaiset tiet, ettei tässä…» huusi Nestori Ulrikille, ja siihen tyytyi nyt Ulrikkikin, äskeisestä polvistuneesta asennostaan asettuen rekeensä istumaan.
Nestori ajoi nyt edellä, ja roimasti käveli hänen tammansa ja häntä aisasta aisaan heilahteli. Ulrikin Mustan piti vähä-väliä panna pientä hölkkää, jotta perässä pysyi.
Ulrikkia se hieman harmitti. Hän ei ostaessaan ollut sentään uskonut tätä Mustaa näin hitaaksi eikä tiennyt siitä mitään, että se lisäksi oli potkurikin… — Vaan sen vian minä kyllä sinusta kuranssaan, — mietiskeli hän, temmaten ohjista ja vaatien Mustan juoksemaan ihan Nestorin reen perään. — Semmoiset tamperelaiset konstit kyllä otetaan pois…on monelta muulta sinunlaiseltasi otettu… myynnin ajaksi…
Kun hän taas tempasi ohjia, huiskautti Musta häntäänsä vihaisesti…
— Vai niin, — puhui Ulrikki, hammasta purren. — Vai vielä sinä olet kaiken muun lisäksi häntyrikin…
Odotappas!
Se oli ollut melko kallishintainenkin tämä Musta. Mutta Ulrikki toivoi tämän kyllä saattavansa myydä hyvään hintaan Ylikainuussa, sillä se oli kookas ja vankka, kaunisruumiinen ja karva kuin mustaa silkkiä… terve ja tanakkajalkainen, oikea ruotsalaisten tukkihevonen. Ja kyllä sille markkinain ajaksi saapi tavat nousemaan ja lahjat kehittymään, kun sopivilla neuvoilla vähän kuranssaa…
Talojen kohdalla antoi Nestori tammansa juosta niin, että tiu'ut ja kulkuset helisivät kuin tuskassa. Pakkas-ilta kun oli, niin helinä kuului kauas, ja monelta kujalta juoksi miehiä ja poikia katsomaan hevosmiesten menoa, ihastellen ja huudahtaen:
»Jo hevosmiehiä alkaa palata… Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat jo tuossa menevät…»
Kylien välisillä taivalpaikoilla antoi Nestori tammansa kävellä, rallattaen reessään.