Ulrikki istui mietteissään. Ja miettimistä olikin. Sillä ylen tarkoiksi olivat nyt käyneet Ruotsin puolen tullimiehet, joita hevosmiehet olivat monet vuodet huiputtaneet ja narrailleet. Ylikainuun markkinoillakin oli myyty tullaamattomia hevosia, että vinkui, eivätkä tullimiehet olleet pystyneet tekemään »peslaakia», kun eivät olleet nähneet, että hevonen oli yli rajan tuotu. Mutta nyt oli asetuksia tiukennettu, ja niin tarkoiksi ja tähdellisiksi olivat tullimiehet tulleet, että jos Suomen puolelta ajoit Ruotsin puolelle, niin käväistä sait asiallasi kauppiaassa, mutta hevosta et saanut valjaista riisua etkä saanut ajaa toiselle puolelle maantietä, vaikka olisi kuinka tärkeä asia tahansa ollut ja vaikkei ollut markkinain aikakaan. Ja jos et totellut, niin tekivät »peslaakin» ja veivät hevosen…
Nyt syystalvella, juuri vähää ennen kuin Ulrikki Tampereelle lähti, olivat semmoisen takavarikon tehneet. Ja aivan viattomalta mieheltä, tuolta Haaralan Matti-vanhukselta, joka ei koskaan ollut mitään kavaltanut eikä milloinkaan hevoskauppiaana ollut, ottivat hevosen, kelvottomat. Oli ukko lähtenyt kylästelemään varsallaan Lapinjärveen, Ruotsin puolen metsäkylään, jossa oli tytär naimisissa. Mutta eivät auttaneet ukon selitykset ja vakuutukset: talteen korjasivat ukon hevosen, uljaan kolmitalviaan, josta vähää ennen oli tuhannen markan paikoille tarjottu tälläkin puolen rajaa…
— Kyllä ne nyt parhaansa, hurtat, koettavat, — jatkoi Ulrikki mietteitään. — Olivat epäilemättä kuulleet, että Suomen puolen hevosmiehiä oli mennyt etelän markkinoille, ja tietenkin nyt vainustelivat, koska palaavat ja mitä tuovat tullessaan. Hänelle, Ulrikille, niillä oli paha silmä ja koston mieli, oli jo monta vuotta ollut, ja Ulrikki oli saanut kuulla, että lisäksi olivat uhanneet…
— Vaan eivät ne vielä ole konstit loppuneet täälläkään, jos ei sielläkään — lohdutteli hän itseään. — Vielä niitä oli teitä, joita pitkin Ylikainuulle pääsi, vielä oli konsteja, joilla tullimiehiä petetään ja uusia aina tarvittaessa hoksataan. Ei se ollut kaikki järki kokoontunut tullimiesten päähän, sitä oli muillakin.
Mutta varovaisempi, ovelampi entistä piti olla ja hiljaisuudessa hommailla…
He olivat sivuuttaneet kyläiset kylät, ilta oli kulunut, kuun puolikas noussut taivaalle, ja pakkanen tuntui yön tullen yhä kiihtyvän. Heillä oli ollut aikomus lepuuttaa hevosiaan Oravalla, jossa vanha Matti vielä eläkeukkona eleli ja vanhanakin oli innokas hevosmies, ja Oravalta sitten ajaa suoraan kotikylään, johon aamuhämyssä arvelivat joutuvansa. Heikkilään, Ulrikin komeaan talliin, oli Lomman poikainkin pakko hevosensa jättää, sillä ei ollut uskallusta ajaa Ruotsin puolelle Lommalle…
Ennenkun Oravalle päästiin, oli monta kilometriä pitkä taloton taival. Ulrikkia alkoi siinä pienessä reessä pakkanen hätyytellä. Hän oli kyllä äskeisissä mietteissään maistellut taskupullonsa tyhjäksi, mutta kylmä tuntui sittenkin. Kuitenkaan ei hän ruvennut taskupulloaan nassakasta täyttämään, vaan huusi edellään ajavalle ja yhä rallattavalle Nestorille:
»Annapa juosta, että joudumme Oravalle lämpimälle kahville ja terveisiä markkinamatkalta Matille sanomaan…»
Silloin Nestori, lakaten rallattamasta, hopitti tammansa tuliseen juoksuun, ja pian alkoi Ulrikin silkki-Musta jäädä jälkeen. Ulrikki hätisteli Mustaa kiivaampaan vauhtiin, huitoen ruoskalla minkä kerkesi, mutta kun hän istui reen perässä, ei ruoskan kieli ulottunut silkki-Mustaa kuin hännäntyveen…
Kauas kaikui kymmenien tiukujen helinä, kulkusten korea kilinä ja miesten huudot ja kiljaisemiset. Totisina seisoivat huurteiset metsät tien molemmin puolin, ja kaukaiset, kuun valaisemat vaarainlaet kaikuivat tiukujen helinästä. Tyven pakkanen, helujen korea ääni ja rekien ratina viekoittelivat teiret urpaisista koivuistaan hauskaa soittoa kuulemaan…