Mutta nopeasti juoksi Nestorin tamma. Ja vaikka Ulrikki viuhtoi ruoskallaan silkki-Mustaa hännäntyveen ja tämä laukata könkkäili, piteni välimatka pitenemistään. Tienmutkissa ehti Nestorin tamma kadota kokonaan näkyvistä.
Ulrikki kiivastui. Hänen ei ollut tarvinnut koskaan olla jälkimmäisenä, kun markkinoilta palattiin, vaan eillimmäisenä aina! Perhanako siinä nyt oli! Hän tunsi yhtäkkiä lämpenevänsä. Silkki-Musta oli pannut hänen tulisen luontonsa jo ennen koetukselle, mutta nyt Ulrikki ihan raivostui. Nousten polvilleen rekeen alkoi hän viuhtoa silkki-Mustaa lautaselle ja kyljille sen minkä käsi antoi…
»Hä, vieläkö potkit… hä, vieläkö potkit… senkin saakurin tallukkajalka… Hä, vieläkö… vieläkö… potkit… viel…»
Silloin laukaisi silkki-Musta toisella takajalallaan lopunkin reen keulapajusta Ulrikille vasten silmiä, ja läheltä otsaa hipaisi kavio…
»Odota, sinä perkele!» uhkasi Ulrikki, nolona asettuen reen perään. Mutta nyt oli hän saavuttanut Nestorin. Ei kuitenkaan maininnut Nestorille Mustan vehkeistä, huusi vain, että »anna mennä hyvää vauhtia Oravalle asti, jotta päästään Matille, vanhalle markkina- ja hevosmiehelle ryypyt tarjoamaan…»
Pian nyt lopputaivalta katkesi, ja tiukujen helistessä ajoivat he täyttä vauhtia Oravan pihaan. Vähän heidän jälkeensä laukkauttivat Helmeri ja Lomman Villekin.
Oravan Matti oli jo vanha mies. Vuosikymmen oli jo siitä, kun ukko viime kerran oli markkinoilla käynyt hevosen ostoa tai myyntiä varten. Nyt eleli hän rauhallisia vanhuuden päiviä talossaan, ja isännyyttä hoiti hänen vävynsä, siivoluontoinen Juhani, joka ei pitänyt markkinoista eikä hevoskaupoista ja oli karski kaikille viinamiehille. Mutta vaikka ukko-Matti olikin itse heittänyt markkinamatkat, hevoskaupat ja vaihetukset nuorempien miesten haltuun, seurasi hän innolla ja harvinaisella harrastuksella kaikkien hevosmiesten hommia. Hänen suurimpia ilojaan oli ajella vasta etelän markkinoilta tuoduilla hevosilla, lausua sitten mielipiteensä siitä, minkätapainen hevonen oli, oliko vikoja jaloissa, minkä ikäinen oli ja oliko »juoksun vikaa». Satoja hevosmiehiä hän tunsi, ja nuorempana, — silloin kun ei vielä rautateistä puhuttu mitään, oli hän monena talvena käynyt »Hämeen maassa», ja monta kuukautta oli matka kestänyt.
Usein nämä nuoremman polven hevosmiehet ukon puheille poikkesivat, hevosista haastelivat ja ryypyt tarjosivat. Ja usein silloin kävi niin, että kun vähän nousuviinaan tultiin, lähdettiin raitille ajelemaan, rallatettiin ja pidettiin hauskaa.
Ja nytkin, vaikka oli aamuyö ja koko talossa nukuttiin raskaassa unessa, kuuli ukko läpi unensa kulkusten ja aisatiukujen helinän pihalta. Hänen vanhat hevosmiesverensä vilkastuivat yhtäkkiä, ja pian oli hän täysin valveilla. Hän tunsi heti helujen äänestä, että pihaan tulijat olivat hevosmiehiä, niin koreasti, moniäänisesti soivat tiu'ut, ja niin hevosmiesten tapaista oli pihaan tulo. Virkusti vielä kuin nuoret miehet nousi hän vuoteeltaan ja riensi ikkunaan, näki pihalla himmeän kuutamon valossa sekä valjastettuja että tiuhteimia hevosia ja kuuli tiukujen ääniä ja miesten puhelua… Kiivaasti kiskoi hän molemmat renkipojat yövuoteelta tulijain hevosille heiniä antamaan, herätti samaa kuumaa piiankin ja käski panna joutuin tulen takkaan… »Arvaan, että Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat ne ovat… Tampereelta ovat tulossa… ja hevosia piha täynnä… Joutukaapa, pojat, sukkelaan! Ja Elmiina pian tulta lieteen!»
Niin ukko puheli ja vikkelänä hääräili, mutta toisessa tuvassa nukkui siivoluontoinen vävy Juhani eikä ollut hevosmiesten tulosta tietävinäänkään.