»Kerran meillä, Mattilan Pekka-vainajalla ja minulla, oli hätä kädessä… Ylikainuun markkinain aika oli, ja meillä oli kummallakin kolme hevosta, jotka päätimme lähteä markkinoille myymään. Yritimme kylästä yli joen Ruotsin puolelle, mutta aina tuli tietoja, että tullimiehiä oli vahdissa… Silloin minä aloin miettiä konstia. Siihen aikaan olivat melkein kaikki Ruotsin puolen tullimiehet juoppoja ja persoja viinalle kuin marjakarhut. Oli jo Kainuun markkinain ensimmäinen päivä, ja meilläkin alkoi olla kiire markkinoille, kun lisäksi kuulimme, että hevosten hinnat olivat korkeat. Silloin minä ajoin poikki Rantakäyrään, jonka tiedätte ja jossa silloin asuivat tullimiehet, samoin kuin nytkin kuuluvat asuvan. Minulla oli reessäni nassakka parasta Oulun viinaa, tämmöistä tisleerattua kuin tämä nyt teillä, tuossa nassakassa… Pimeä ilta oli, ja minä olin nukkuvinani reessä, sikahumalassa… No mitä siitä! Kun hevonen käveli Rantakäyrän pihaan, ryntäsi heti kaksi tullimiestä, jotka tunsin oikein juopoiksi, hevosen kimppuun ja pysäyttivät sen. Minä olin vain nukkuvinani, odotellen mitä tässä alkaa tulla… Toinen alkoikin kiskoa minua hereille ja toinen tonki rekeä, josta heti löysi nassakan… jonka johdosta alkoivat naurusuin puhua ruotsia, avasivat korkinkin ja haistoivat. Silloin minäkin olin heräävinäni, kummissani ympärilleni katsellen…
»Aloin päivitellä ja rukoilla, että antakaa hyvät miehet armoa, että minä olen nukkunut rekeen humalassa ja että hevonen on omin lupinsa kävellyt Ruotsin puolelle… että en minä, rakkaat ystävät, ole minkäänlaisissa luntreijaushommissa, vaan aivan viinan tähden tämmöiseen pulaan joutunut…
»He uskoivat vilpittömiä sanojani ja sanoivat säälivänsä, että näin onnettomasti oli käynyt. Mutta koska näin nyt oli käynyt, niin he eivät ota hevosta peslaakiin, kun asia näyttää selvältä. Mutta nassakka… nassakan he ottavat peslaakiin… Minä olin hirveän kiitollinen, että näin pääsin, ja rukoilin, että antaa edes kohmeloryyppy… Mutta eivät, hävittömät, sitäkään antaneet…
»Palasin samaa jälkeä Suomen puolelle, hyvilläni, sillä asiani oli onnistunut juuri niin kuin olin ajatellut sen käyvänkin. Kiireesti aloimme sitten samana iltana, Mattilan Pekka-vainajan kanssa, hommailla markkinoille. Puolenyön aikoihin hiihteli Pekka vuorostaan Rantakäyrään ja toi semmoisen sanoman, että tullimiehet olivat, saatuaan nassakkani, alkaneet naukkia ja ryypiskelleet itsensä täyteen humalaan, reuhailleet ja viimein nukkuneet… Silloin mekin olimme vikkelästi liikkeellä, ja pian ajoimme Ruotsin puolelle ja Rantakäyrän pihan läpi, kuusi hevosta matkassamme… eikä yhtään tullimiestä näkynyt siinä, eikä heistä ollut vastusta sillä markkinamatkalla yhtään kertaa…»
Taas naurettiin Matti-ukon kertomukselle ja tehtiin uudet puolikuppiset.
Aamuhämyssä saapuivat hevosmiehet kotikylään.
Ulrikki ajoi nyt edellä, ja valjaissa oli nyt vankka liinaharja, ruskea ruuna; silkki-Musta juoksi tiuhteimena perässä. Komeasti ajoivat. Valjaat välkkyivät, tiu'ut ja kulkuset helisivät, ja hevosten harjat hulmusivat. Ylpeinä istuivat hevosmiehet, ja kunnioittaen ja arvonannolla menivät vastaantulijat syrjään…
Vankka kotikylä jo näkyi kaltevan joen rantatörmältä. Toiselta puolen joen uomaa näkyi Ruotsin puolen ranta komeine kylineen, valkoisine kirkkoineen ja vieri vieressä kohoavine vaarankukkuloineen. Heikkilän talo oli uljaimpia suomenpuolisella rannalla samoin kuin Lomman talo ruotsinpuolisella; se oli korkea kaksikerroksinen kauppakartano.
Hyvin rakennettu oli koko Heikkilän talo, mutta hevosmiehen silmää miellytti enin uusi ja valoisa tallirakennus, jonka sanottiin olevan kaikkein komein koko jokivarrella. Se oli uudenaikainen kaikin puolin, isoikkunainen, leveäpilttuinen. Siinä oli sijaa kahdellekymmenelle hevoselle, ja erittäin vielä varsatammoille karsinansa. Näkyi jo kauas, että hevosmies oli Heikkilän isäntä, sillä navettarakennus oli talliin verrattuna ylen mitätön, matala, vanha ja lahonutkin.
Heikkilän tallinovet olivat auki, ja tallissa hommaili ja hääräili vanha, ontuva mies, Tynkä-Mikoksi mainittu. Pian kaksikymmentä vuotta oli Tynkä-Mikko jo tallirenkinä talossa ollut. Aamulla varhain, jo ennen neljää oli Tynkä-Mikko talliin mennyt hevosia hoitamaan. Niitä ei nyt tällä erää talossa monta ollutkaan. Oli vain kaksi työhevosta, vanhoja talon palvelijoita, kotikasvatteja, joita ei vaihdettu eikä myyty. Ja kummassakin karsinassa oli varsa, toinen kahden vuoden, toinen kolmen vuoden vanha. Hyviä, kauniita varsoja olivat, kuuluisain juoksijain sukua sekä polkijain että emän puolelta. Ne varsat olivat Ulrikki-isännän ylpeys ja ihana tulevaisuuden toivo. Hyvin ja säännöllisesti niitä Mikon piti hoitaa, sillä niistä kerran vielä Ulrikki kunniaa ja kultaa saisi. Varsanäyttelyssä ne olivat jo kumpikin palkittuja.