Tynkä-Mikko oli jo pari päivää ja yötä odottanut isäntää tulevaksi markkinamatkaltaan. Hän oli parhaan ymmärryksensä mukaan ja isännän neuvoja noudattaen tallin siistinnyt, puhdistanut ja sukinut varsat ja antanut niiden joka päivä kaksi tuntia teutaroida pihalla ja maantiellä. Hän oli tänä aamuna vielä tyhjentänyt varsojen karsinat ja kantanut uudet, puhtaat kuivikkeet niihin, ja jokaisen pilttuun lakaissut niin puhtaaksi, että läikkyi. Tulla saisi nyt isäntä millä hetkellä hyvänsä, talli oli kaikin puolin kunnossa…
Mikko nilkutti luuta kourassa parresta parteen ja tasoitteli äsken kantamiansa sahamuhia. Siinä kävellessään ja nilkuttaessaan parresta toiseen hän puheli itselleen, itse kysymyksiä tehden ja itse niihin vastaten. Varsojen karsinain luona hän karjui ja kiroili, nilkutti taas seuraavaan parteen, kysyi ääneen ja vastasi ääneen.
»Mitä Mikolle kuuluu?» kysyy.
»Eipä liikoja… Monta vuorokautta olen jo odottanut», vastaa.
»Haiseepa isäntä aikalailla», — puhuu hän yhteen menoon, — »hyvältä kryyvätyltä Oulun viinalta… haisee kyllä… näkyy olevan lasi turkin taskussa… Jaa, jaa, Mikko, sinä olet pitänyt varsoista kiitettävää huolta, ja talli on puhdas kuin Anellin piljaartisali… Sillälailla, Mikko! Otapas tästä pullosta aamusydämeen kelpo tuliaisryypyt… se ei olekaan Tornion portteria, se on parasta Tampereen tisleerattua…»
Mutta kun hän parhaillaan itsekseen puhuu, ottaa hänen korvansa aisatiukujen ja kulkusten helinää, ja hän rientää vimmatusti nilkuttaen tallin ovelle ja silmää maantielle päin…
Jo tulevat!
Pitkänä jonona lähestyvät, melko kiivasta juoksua ajaen, tiukujen ja kulkusten helistessä… Mikko tuntee Ulrikin, kun tämä eillimmäisenä ajaa kookkaalla ruskealla, jonka liinainen harja hulmuaa korkealla…
Ulos pihalle nilkuttaa Mikko, toimessaan ja ääneensä mainoen, ja pihalle pullahtaa pirtistä naapuritalojen isäntiä, jotka hevosmiehiä ovat vartomaan tulleet… Jo kääntyvät pihaan!
»Jopa on komeaharjainen ruskea tuo, jolla meidän isäntä ajaa», sanoo
Mikko toisille.