Niin olivat tiukalla asiat, ja niistä asioista nyt hevosmiehet puhelivat ja mietiskelivät näin Kainuun markkinain lähestyessä.
Ulrikki kyllä seikat jo tiesi, oli jo ennen niistä selvän ottanut, samoin kuin Lomman pojatkin. Mutta juuri Ulrikkiin ja Lomman poikiin tullimiehet vahti-intonsa kohdistivatkin, tuntien heidät jo entisestään rohkeiksi tullikavaltajiksi. Yön aikoina vain uskalsivat Lomman pojat käydä Heikkilässä, missä asioita yksissä tuumin mietittiin ja ankaraa kysymystä pohdittiin. Uusilla hevosilla ei ajettu kotikylänkään raitilla, vielä vähemmän uskallettiin Ruotsin puolelle. Ja niin olivat hevosmiehet saattaneetkin salassa pitää, ettei tullimiesten ollut onnistunut nähdä yhtään heidän uusista, vasta Tampereelta tuoduista hevosistaan. Sen olivat kuitenkin saaneet tietää, kuinka monta hevosta Heikkilään oli tuotu, kuinka monta oli tuonut Oukan Aapeli ja Miukin Matti.
Syvissä mietteissä kulki Ulrikki tallin ja pirtin väliä, ja mietteissään näytti olevan renki Helmerikin, joka aina ennen oli viisaita ja kavaloita konsteja keksinyt. Mutta ei näyttänyt enää Helmerikään mitään uutta hoksaavan, sillä vahingosta olivat tullimiehetkin viisastuneet, joten heitä ei käynyt niin helposti pettäminen kuin ennen.
Heikkilän tallin ovi pidettiin aina lukossa päivilläkin, ja Tynkä-Mikolle oli annettu ankara määräys ajaa jokainen outo mies pois tallista, jos sinne yritti hevosia tarkastelemaan. Mikko kyllä tehtävänsä hoiti mainiosti. Jopa eräänä iltana olikin kaksi miestä talliin yrittänyt, kun Mikko parhaillaan teki appeita… Mutta luuta pystyssä ahdisteli Mikko miehiä, kirosi ja rupesi huutamaan apua. Helmeri kuuli Mikon hätähuudon ja juoksi talliin, jolloin tunkeilijat nopeasti poistuivat, hyppäsivät suksilleen tallin päässä ja laskivat menemään rantatörmästä alas joen jäälle. Mutta vaikka oli pimeä ilta, tunsi Helmeri varmasti toisen miehistä Nyymanniksi, Ruotsin puolen valppaimmaksi rajavartijaksi, joka asui aivan Lomman naapurina…
Semmoisessa jännityksessä miehet elivät, ja Ylikainuun markkinat lähestymistään lähestyivät.
Eräänä aamuna niin varhain, että Tynkä-Mikko juuri oli talliin ehtinyt, mutta Ulrikki ja koko muu talon väki vielä nukkui raskaassa unessa, hiihteli Lomman Nestori Heikkilään. Hän herätti Ulrikin ja Helmerin, ja kun olivat kahden kesken päässeet vierashuoneeseen, kertoi Nestori, että tullimiehet yöllä olivat ottaneet taiteensa kaksi hyvää hevosta…
Jo virkistyi Ulrikki, ja aamu-uni katosi hänen silmistään yhtäkkiä.
»Elä nyt helvetissä! No, jopa nyt kuuluu kummia!» sanoi hän levottomana, ja naamaan ilmestyi tavallinen tummanpuhuva puna. »Kuka… kenenkähän ovat hevoset?» Nestori kertoi:
»Me luulimme — Ville ja minä, — eilen illalla, että hurtat lähtevät ylöspäin Rannankylään vahtimatkalle ja että jos menevät, niin mekin sillä aikaa noudamme yhdenkään hevosen kotia… Oli jo puoliyö, ja mekin jo aioimme lähteä poikki, sillä uskoimme todella, että Nyymanni ja Tarkki olivat menneet Rannankylään. Olimme pitkän aikaa pimeässä tallinporstuassa kuunnellen ja vakoen vielä… Silloin juuri ajaa karauttaa kaksi hevosta Suomen puolelta, ajavat sipikassa istuen… Meiltä huristivat läpi pihan, helyittä tosin, ja kääntyivät Ylikainuulle vievälle tielle…»
»Voi helvetti! Tunsitko miehiä?» keskeytti Ulrikki, yhä innostuen.