»Sepä tietty. Kuulin eilen, että koko päivän olivat maistelleet Miukilla ja sitten illan tullen, kun oikein humaltuivat, niin lähtevät, tolvanat, poikki ajamaan, eivätkä pane ketään edes vakoilemaan, ovatko tullimiehet kylässä vai eivätkö…»
»Jopa sattui varesta siipeen», sanoi Ulrikki. »Matti reuhake ja Aapeli pörhöinen viime talvena nauroivatkin ja pilkkailivat minua, kun minulta hurtat hevosen veivät…»
Ja pitkän aikaa siitä nyt keskustelivat, kukin arvelujaan sanoen.
Mutta vaikka vahinko ei tällä kertaa ollutkaan sattunut heidän kohdalleen, ymmärsivät he hyvin, että tullihurtat nyt saatuaan kaksi hyvää hevosta siepatuksi vahtaisivat tästä puolin yöt päivät ja palkkaisivat vakoojia joka tienvarteen, josta poikki kuljettiin. Ja arvelivat nyt Nestori ja Ulrikki yöllä tapahtuneen takavarikon johdosta vielä, että Nyymanni ja Tarkki olivat ilman aikojaan, saadakseen hekin jutkauttaa hevosmiehiä, levitelleet huhuja, että he muka Rannankylään menevät… Ja kaiketi toivoivat saavansa Lomman pojat ja Heikkilän Ulrikin ansaansa…
»Mutta eivät saaneet vielä», sanoi Nestori hyvillään.
»Kuinkahan olisi sentään käynyt, jolleivät Matti ja Aapeli olisi ehtineet ensin», arveli Helmeri, harmaissa silmissään kylmä ilme.
Ja myöntää täytyi nyt Nestorin ja Ulrikin, että kyllä Matti ja Aapeli tällä kertaa olivat heidät tullihurttain kynsistä pelastaneet.
Siitä nyt puhelivat, sinne tänne arvellen. Mutta valkeni vihdoin talvinen päivä. He menivät talliin, pitkissä mietteissä olivat, mutta mitään uutta keinoa, jolla tullihurtat saataisiin tieltä pois, he eivät keksineet.
Samana iltana, kun Lomman Nestori jo oli hiihtänyt kotiaan Ruotsin puolelle ja Ulrikki istui raskaissa mietteissä sikaaria poltellen, tuli Helmeri hänen puheilleen ja pyysi päästä kahden kesken.
Näinä päivinä oli Helmeri ollut vähäpuheisena ja näyttänyt miettivältä. Öisin oli hän väliin unissaan huutanut ja kiroillut, ja hypännyt ylös sängystäänkin, silmät renkaina päässä. Iltaisin oli viipynyt pitkät ajat poissa ja vasta yön tullen ilmestynyt vuoteeseensa. Ennen, takavuosina, oli hän aina ollut nerokas hoksaamaan kaikenlaisia temppuja ja valheita, joiden avulla tullimiehet saatiin loittonemaan linjalta, kun Ylikainuun markkinoille lähtö tuli. Mutta nyt näytti Helmerinkin, vanhan valehtelijan, kekseliäisyys loppuneen.