Mutta Ulrikki arvasi, että joku tärkeä asia Helmerillä nyt mielessä oli, koska kahden kesken puhella tahtoi. Sillä tiesihän Ulrikki, että Helmeri oli nokkela, älykäs ja rohkea mies, ja näiden lahjainsa vuoksi häntä Ulrikki talossaan pitikin, eikä suinkaan tosityötä varten, johon hän oli laiska kuin mato.
Tarjosi isäntä Helmerille, kun kahden kesken vierastupaan olivat tulleet, sikaarin ja otti itsekin uuden. Istuivat sitten, toinen toiseen päähän pöytää. Helmerin harmaat silmät kiiluivat, ja näkyi, että jotakin oli hoksannut. Sitten alkoivat hiljaisella äänellä jutella, Ulrikki enimmäkseen kuunnellen, Helmeri selittäen. Eivätkä pitkää aikaa jutelleetkaan, ennenkuin Ulrikki laski raittiin naurun, jotta naama punotti ja maha hytkyi… Hän helisteli avaimiaan housuntaskussa ja nousi avaamaan viinakaappinsa. Pitkän ryypyn kaatoi koreaan, viheriäiseen Olhavan-pikariin ja käski Helmerin ryypätä ja nauraa hökerteli:
»Jo on helvetin kummaa, etteivät muut sitä ole hoksanneet… en minä, eivät Lomman pojat, ei kukaan… Ja kaatoi vielä toisen ryypyn olhavalaiseen ja käski ryypätä. Otti sitten itsekin vankan paukun, — olikin viikon päivät ollut, ettei märkää ollut maistanut. Ja ryypättyään sanoi hän:
»Pane vanha tamma valjaisiin!… Tässä täytyy nyt heti yrittää, mitä yrittää…»
Helmerin lähdettyä valjastamaan vanhaa tammaa alkoi Ulrikki nassakastaan laskea Oulun viinaa pulloihin, jotka sitten kätki housujensa ja turkkinsa taskuihin.
Ruotsin puolella, melkein Lomman naapurina, asui Viiklunti-niminen herra, joka aikoinaan oli ollut rikas kauppias, omistaen monta maatilaa ja kaksi kauppapuotia. Mutta suurissa yrityksissä oli hän köyhtynyt. Vanhapoika hän oli, ja oli onnistunut suuresta omaisuudestaan pelastamaan pienimmän talonsa, jossa nyt asui, mutta kaupan oli pois heittänyt. Tullikavallusta oli Viiklunti harjoittanut, oli yrittänyt paljon, onnistunut, mutta lopulta olivat tullimiehet saaneet takavarikkoon kokonaisia makasiineja täynnä tullaamatonta tavaraa. Siitä oli köyhtyminen alkanut. Mutta ikuisen vihollisen olivat hänestä saaneet tullimiehet, ja missä vain saattoi, niin koetti kaiken vointinsa mukaan näitä narrata ja pettää. Usein nähtiinkin Viiklunti Suomen puolella milloin missäkin hommassa.
Tämän Viiklunti-herran puheille oli Heikkilän Ulrikki nyt menossa.
Valjaissa oli vanha tamma, joka varsasta asti oli Heikkilässä ollut ja jonka Ruotsin puolen tullimiehetkin tunsivat. Siivona, viattomana miehenä Ulrikki ajoi, muka kauppiaaseen ostoksille. Ja housujen ja turkin taskuissa pullotti monta täysinäistä pulloa Oulun viinaa Viiklunti-herralle kielen kastikkeeksi…
Rehellisesti, vapaasti ja peittelemättä Ulrikki ajoi, ja kun Ruotsin puolelle joutui, ajeli niin huolettoman näköisenä kuin ei muistaisi tullimiehiä olevankaan. Mutta kun maihin nousi ja lähti kääntämään kauppiaaseen päin, niin ryntäsivät Nyymanni ja Tarkki hänen kimppuunsa, pysähdyttäen hevosen.
Heti he kuitenkin tunsivat hevosen Heikkilän vanhaksi tammaksi, ja kun Ulrikki selitti menevänsä kauppiaaseen eikä reessä ollut mitään tullinalaista, sallivat he jatkaa matkaa. Ulrikkikin koetti tällä kertaa olla kohteliaana, puheli ilmoista ja talven kulusta eikä pitänyt kiirettä, vaikka tullimiehet sanoivat, että saapi ajaa… saapi käydä kauppiaassa.