Ulrikki ajoi kauppiaan pihaan, pani hevosensa kiinni ja lähti suoraan Viikluntiin, kauppapuodissa käymättä. Viikluntin pihalle ei hän uskaltanut hevostaan ajaa, peläten, että tullimiehet alkaisivat jotakin vainustella.
Viiklunti oli kotona, ja vanhat tuttavat ja »luntreijaus»-toverukset olivat Ulrikki ja hän. Viiklunti oli selailemassa vanhaa konttorikirjaa, kun Ulrikki astui sisälle. Tervetullut oli Ulrikki, kovin tervetullut. Viikluntin tarkka vainu tunsi heti, että viinalta haiskahteli Ulrikki, ja hänen vaaniva viinamies-silmänsä huomasi oitis, että pulloja pönkötti Ulrikin taskuissa…
Hyvilleen tuli Viiklunti, ja suu meni nauruun monesta aikaa. Ikävä hänellä olikin ollut, kun ei mitään liikettä ollut pitkään aikaan tullut Suomen puoleltakaan.
»Täällä onkin, täällä Ruotsin puolella, niin saatanan ikävä, kun niin harvoin enää näkee suomenpuolelaisia yleensäkin ja hevosmiehiä erittäinkin», sanoi hän. Ja turkin auttoi hän Ulrikilta päältä ja nosti sen naulaan, ja pöydän päähän piti Ulrikin, parhaan vieraan, istua.
»Mutta pianhan ovat taas Ylikainuun markkinatkin», lisäsi hän äskeiseen puheeseensa, tuntien jo viinan makua suussaan.
»Tuleeko lähtöä markkinoille?» kysyi Ulrikki.
»Mitäpä minä siellä nyt enää. Ne ajat ovat olleet ja menneet!» vastasi
Viiklunti vähän alakuloisesti.
Markkinoista pääsivät keskustelun alkuun, ja kun Ulrikki sanoi, että hän tarjoaisi ryypyn tai kaksi Oulun viinaa, niin vikkelästi toimitti Viiklunti pikarit pöytään.
»Otetaan tästä kylmiltään siksi kunnes saamme teetä», sanoi hän suu naurussa.
»Niinpä tietenkin», tuumi Ulrikki siihen, ottaen pullon housujensa taskusta, hyvillään hänkin, että kyllä nyt, kun näin alkupuheisiin päästiin, asiat alkavat selvetä.