Ja liukkaasti alkoivatkin puheet luistaa, ja Viikluntista tuli muutamia ryyppyjä otettuaan vikkelä ja nopeapuheinen herra.
Ulrikki alkoi asiaansa selittää. Otti ensinnä puheeksi, että Ylikainuun markkinat ovat nyt juuri ovella ja että hevosten hinnat ovat hyvin korkeat, sillä kysyntä on suuri Jällivaaraan ja Kiirunaan. Ne asiat Viiklunti kuitenkin jo tiesi, tiesipä senkin, että Miukin Matilta ja Oukan Aapelilta oli otettu kaksi hevosta takavarikkoon.
Mutta Ulrikki, kun ensin pitkän ryypyn kaatoi Viikluntin pikariin, jatkoi puhettaan varovasti ja vaanivin silmin. Oli aikomus pyytää Viikluntia apumieheksi, että saataisiin markkinahevoset tullia maksamatta yli rajan, ja vielä sitten apumieheksi koko Ylikainuun markkina-ajaksi.
Viiklunti innostui. Moneen pitkään vuoteen ei hän ollut kokenut niin hauskaa kuin juuri nyt! Hän ihan tunsi nuortuvansa, kun kuuli, että tullikavallus oli kysymyksessä.
»Saakeli soikoon… jos minä…» sanoi hän, nousten seisomaan.
»Elähän hätäile!» tyynnytti Ulrikki häntä. »Tuumaillaan tässä asiat valmiiksi, ja jos hyvin käy, niin et osattomaksi voitoista jää.»
»No, sanohan pian sitten!» hätäili Viiklunti, joka aina oli tottunut kaikki tuumansa panemaan äkkiä ja arvelematta täytäntöön.
»Elähän hätäile! — Tässä on tällä kertaa vähän erilaisemmat hommat kuin ennen luntreijatessa», tyynnytteli Ulrikki ja kaatoi taas pikarit täyteen. Viiklunti kumosi pikarinsa pohjaan asti.
Ulrikki alkoi selittää:
»Olisi saatava nämä tämän kylän tullihurtat Nyymanni ja Tarkki viekotelluiksi Rannankylään, että mukamas Rannankylän tietä on monella Suomen puolen hevosmiehellä aikomus puhaltaa joen poikki ja niin edelleen Ylikainuulle asti… Olisi määrättävä yö, milloin pitää tulla, että silloin juuri lähtevät hevosmiehet Suomen puolelta liikkeelle… Ja kun Nyymanni ja Tarkki sitten poistuvat Rannankylään, niin silloin me, Lomman pojat ja minä, ajamme hevosemme rajan yli…»