He ajaisivat suoraa päätä ensiksi Kainuuseen menevän tien varrella olevaan Herttuan taloon, jonka isäntä oli Ulrikin parhaita ystäviä ja tullihurttain verivihollinen. Herttualta noutaisi sitten Viiklunti hevosen kerrallaan tänne omaan talliinsa ja sanoisi, että ne ovat hänen hevosiaan, ja menisi hevosineen markkinoille. Sielläkin olisi hän olevinaan kaikkien hevosten omistaja ja myisi ne ominaan… Hän, Ulrikki, panisi hinnan kullekin hevoselle; jos Viikluntin onnistuisi vielä enemmän kiskoa hintaa, saisi hän pitää liiat omana hyvänään, ylimääräisenä tulona vaivoistaan, jotka muutenkin maksettaisiin ruhtinaallisesti.
Viiklunti kuunteli hartaana Ulrikin puhetta, ja hänen katseensa kirkastumistaan kirkastui. Hän tuli kuin haltioihinsa, kun tullikavalluksesta ja tullimiehistä tuli puhe.
»Se on saakelin viisaasti mietitty», innostui hän sanomaan. »On, piru vieköön! Kuka on keksinyt ja milloin?»
»Elähän huoli siitä!» tyynnytti taas Ulrikki.
Viisaasti ja nerokkaasti se oli ajateltu, Ulrikin tuuma, — mietti Viiklunti. Se, että hän, Viiklunti, olisi olevinaan hevosten omistaja, oli kerrassaan loistava keksintö, valtti, jota ei kukaan pystynyt kaatamaan. Sillä se oli selvää, että kun näin tiukalle asiat olivat otetut, eivät Suomen puolen hevosmiehet pystyisi eivätkä uskaltaisi tulla markkinoille hevosiaan myymään, vaikka olisivatkin päässeet livahtamaan tullia maksamatta rajan yli. Tullihurtat pitäisivät markkinoilla hevoskauppoja silmällä ja vaatisivat todistuksia Suomen puolen myyjiltä siitä, että hevonen todella oli tullin kautta maahan tuotu… Mutta minkäänlaisia vaatimuksia he eivät kykenisi asettamaan hänelle, Viikluntille, Ruotsin alamaiselle, jolla oli valta myydä markkinoilla mitä tahtoi.
»Piru vieköön!» sanoi hän uudestaan. »Siinä on semmoinen pala tullihurtille, etteivät koskaan sitä palaa halkaise.»
Ja hän innostui ja kiivastui samalla. Hän muisti, mitä kaikkia vahinkoja tullihurtat olivat hänelle tuottaneet, ja koston kamala tuli syttyi hänen sydämessään. Kaikin puolin nerokkaana piti hän Ulrikin tuumaa, jonka täytyi onnistua.
Panivat sen puheen päälle teen sekaan Oulun viinaa ja maistoivat,
Viiklunti kumoten enemmät puolet yhdellä siemauksella.
Sitten alkoivat uudesta yrityksestänsä ja sen yksityiskohdista puhella. Ulrikki tiesi siihenkin neuvon, miten Nyymanni ja Tarkki Rannankylään saataisiin, sillä se oli nyt ensimmäinen pykälä tässä hommassa..
»Niitä ei ole helppo pettää», sanoi Viiklunti. »Ne ovat siksi varovaisiksi tulleet ja monesta petkutuksesta viisastuneet!»