»Eipä tiedä… voivat ne vieläkin ansaan mennä, jos oikein päin ansa viritetään ja ollaan varovaisia», sanoi Ulrikki, ja sitten hän, vaikka kahden Viikluntin kanssa lukittujen ovien takana istuivat eikä kukaan ollut kuuntelemassa heidän puhettaan, alkoi kuiskaamalla puhua Viikluntin korvaan.
Viiklunti kuunteli ja rähähti sitten pitkään nauruun.
»Kun en minä itse sitä ole hoksannut!» päivitteli hän.
»Se on verraton ansa ja aivan uusi! Siihen menevät! Siihen menevät viisaammatkin miehet kuin Nyymanni ja Tarkki!»
Taas maistoivat laseistaan ja keskustelua jatkoivat, kaikkia yksityisseikkoja selvitellen.
Vasta puolenyön aikana Ulrikki lähti Viikluntista. Hän oli loput pulloistaan jättänyt Viikluntille, persolle viinamiehelle, aamu- ja kohmeloryypyiksi.
Hellät hyvästit sanoivat pihalla, missä Viiklunti lakittomin päin pyörähteli niinkuin nuoret poikaset. Ja molemmilla heillä oli semmoinen usko, että kaikki heidän hommansa onnistuvat.
Ei näkynyt, ei kuulunut yhtään tullimiestä Ruotsin eikä Suomen puolella. Ulrikki ajeli kotiaan päin pientä hölkkää, hyvillään hyräillen…
Hänen povitaskussaan oli Viikluntin kirjoittama kirje, joka oli osoitettu rajavartija Nyymannille… Sen kirjeen sisältöä nyt Ulrikki muisteli ja naureskeli… Oli sentään kirjoitusmies tuo Viiklunti, kun aivan samanlaista käsialaa osasi kirjoittaa kuin Rannankylän Silverperi.
Kun Ulrikki ajoi kotinsa pihalle, ilmestyi Helmeri heti tallista, täysissä vaatteissa, vaikka oli sydänyö.