He lukivat kirjeen, joka selvästi oli Silfverbergiltä ja sisälsi semmoisen käskyn, että hekin, Nyman ja Stark, nyt heti, tämän kirjeen saatuansa, viivyttelemättä saapuisivat Rannankylään vahtimaan. Sillä, — niin kirjoitti Silfverberg, — hänellä oli ollut vakoojia Suomen puolella, ja nyt oli hän saanut tietää, että Suomen puolen hevosmiehillä oli aikomus seuraavana yönä oikein roikassa ajaa yli rajan Kainuuseen päin. Tämmöisessä tapauksessa tarvittaisiin siis oikeita miesten miehiä joukossa, ja Silfverberg luotti suuresti Nymanin ja Starkin nokkeluuteen ja rohkeuteen…
Osoitetusta huomaavaisuudesta tulivat Nyman ja Stark kovin hyvilleen, arvellen, että tämä tiesi heille palkankorotusta tai jotakin muuta hyvää.
He valjastivat siis heti virkahevosensa ja läksivät kiireesti ajaa kaahottamaan Rannankylään päin.
Mutta tien poskessa, kuusen takana, seisoi Heikkilän renki Helmeri heidän poistumistaan katsellen…
Ja kun olivat Rannankylään päin vievälle tielle kääntyneet, hyppäsi Helmeri suksilleen ja hiihti kuin Ritola aikoinaan yli joen suoraan oikaisten hankea pitkin Heikkilään. Ja toista tietä saapui hänen äskeinen rahtimieshoitonsa, jota renkipoika ajoi, Heikkilään.
»Hyvää kuuluu», sanoi hän hengästyneenä tallin edessä odottaville
Ulrikille ja Lomman pojille. »Pian liikkeelle! Tullihurtat ajoivat
Rannankylään täyttä laukkaa!»
»Jo on kälmi kirjuri se Viiklunti!» ihmetteli Ulrikki ihastuneena.
Ja tulisella vauhdilla alkoivat valjastaa hevosia, Tynkä-Mikon auttaessa ja nilkuttaessa kahakäteen.
Helmerin oli määrä lähteä eillimmäisenä ajamaan suoraan Lomman tietä Ruotsin puolelle. Ei kuitenkaan Lommasta läpi pihan, vaan Rantakäyrästä, jossa tullimiehet asuivat. Hänellä oli valjaissa liinaharja ruuna, ja reenperään oli köytetty potkuri ja häntyri silkki-Musta. Mutta jokaisessa hevosessa oli tänä aikana, jonka olivat olleet Heikkilän tallissa, tapahtunut semmoinen muutos, että ennen vuohisiin asti ulottuvat hännät olivat leikatut kimalteen rajaa myöten poikki. Se oli sekin Helmerin keksintöä, samoin kuin koko tämä tullikavalluksen yritys. Ruotsalaisten oli näet tapana pitää hevostensa hännät lyhyiksi typistettyinä, ja Helmeri oli ottanut tämänkin huomioonsa, muistaen, että Viiklunti olisi pian olevinaan hevosten omistaja.
Matalalla äänellä puhuen, mutta tulisella kiireellä hevosmiehet Heikkilän pihalla hommasivat. Kiire, pelko ja epäonnistumisen mahdollisuus ahdistelivat mieliä. Lomman pojat olivat kaikkein epäuskoisimmat tämän rohkean ja laatuaan ensimmäisen yrityksen menestymisestä. Ei luottanut Ulrikkikaan oikein Helmeriin tällä kertaa, vaikkei koskaan mitään vastusta ollutkaan sattunut, kun Helmeri oli poikkiviennin omin päinsä järjestänyt.