»Aja onnessa!» huusivat he Helmerille, kun Helmeri rekeen istuutui.
»Hyvin käypi! Ajakaa vain rohkeasti perässä!» sanoi Helmeri varmasti.
Ja kumppaniksi Helmerille läksi Heikkilän nuori renkipoika, jonka oli määrä seurata Helmeriä poikki joen ja sivu tullimiesten asunnon, palatakseen sitten suksilla takaisin toisille ilmoittamaan, oliko tie auki vai eikö.
Helmeri hopitti matkaan, ja Ulrikki, seisoen pitkä ruoska kädessään reen vieressä, viuhtoi vastahakoisesti seuraavaa silkki-Mustaa lautaselle, jotta mäiske kuului…
Jo ajoi Helmeri menemään Heikkilän rantatörmästä jäälle ja siitä tikoitetulle tielle, joka vei suoraan Ruotsin puolelle Lommalle ja Rantakäyrään. Mutta nyt eivät, niinkuin Oulusta lähtiessä, helisseetkään tiu'ut ja kulkuset. Kaikki helut pienistä päähistimistä alkaen oli kiskottu pois, jottei muuta ääntä kuulunut kuin hevosten kavioiden kopse, mutta sekin harvaan ja tuskin kuuluvasti. Sillä Helmeri ajoi aivan kävelyä, ja melkein äänetöntä oli meno.
Pimeä oli, sillä oli kuun pohja, eikä Ruotsin rannalta eroittanut mitään muuta kuin taloista kiiluvat valot.
Rohkeasti ajoi Helmeri menemään, ei kuunnellut eikä kurkistellut. Antoi hevosen kävellä vielä rantatörmän päälle, mutta kun pääsi lähelle Rantakäyrän taloa, jonka pihan läpi tie kulki, iski hän ruoskalla ja vilahti läpi pihan kuin varjo… Ei ketään näkynyt, ei ketään kuulunut, ja kujasta ulos päästyään Helmeri vihmasi toisen kerran ja oli pian laukkauttanut Ylikainuulle menevän tien haaraan. Siinä hän pysähdytti, ja siitä palasi renkipoika takaisin suksillaan, jotka oli tuonut matkassaan.
»Sano, että tie on selvä, mutta vie terveiset, että sukkelaan pitää liikkua; ei ole aikaa kyhnätä koko yötä… tätä vapautta ei kovin kauan kestä… Ja joudu pian.» Poika läksi, oikaisten suoraan poikki hankien Heikkilään, mutta Helmeri hopitti matkaan ja ajoi tasaista hölkkää Herttuan taloon Ylikainuuseen menevän tien varrelle.
Viiklunti oli aamupäivästä hiihtosin mennyt Herttualle vartomaan hevosmiesten tuloa. Kun Helmeri ajoi pihaan, riensivät Herttuan isäntä, jolle koko homma oli moneen kertaan selitetty, ja Viiklunti vastaan, hyvillään ja naurusuin molemmin, Viiklunti aikalailla nousuviinassa.
»Arvasin minä, että kun minä Silfverperin käsialalla kirjeen kyhään Nyymannille, niin lähtevät ne hurtat saaliin jaolle», sanoi Viiklunti, ja sitten he alkoivat riisua hevosia talliin.