»Niinpä se. Kun eivät nyt kuhnailisi tyhjää, vaan koettaisivat hyvän sään aikana päästä piiloon!»
Herttuan Samuli oli huolissaan varsinkin Lomman poikain vuoksi, jotka olivat hänen sisarensa poikia.
»Oma on syynsä, jos hurttain käsiin joutuvat! Mikseivät totelleet minua ja lähteneet yksin matkoin minun kanssani!» sanoi Helmeri.
Helmerin tuomat hevoset pantiin talon talliin, johon toisillekin hevosille oli sijaa varattu.
Viiklunti siellä jo tallissa katseli kynttilän valossa liinaharjaa ja silkki-Mustaa, naurusuin ja hyvillään. Ja kovasti häntä huvitti, kun hän huomasi, että hännät olivat kimalteen rajasta poikki, niinkuin ruotsalaisten hevosilla ainakin. Hänhän tässä nyt olikin isäntänä… Silkki-Mustaan hän rakastui heti, ihastuen sen kiiltävään karvaan ja uljaaseen kokoon…
Mutta sillä aikaa kun Viiklunti arvioi hevosia tallissa, vartioivat Herttuan isäntä ja Helmeri Ulrikkia ja Lomman poikia tuleviksi, kujalla seisoen ja kuunnellen. »Kuuluuko mitään?» kysyi isäntä. »Ei vaan minun korvani ota minkäänlaista ääntä», vastasi Helmeri ja lisäsi sitten huolistuneena:
»Olisi se kummaa, jos joutuisivat siellä hurttain käsiin!» Hetken päästä tuli Viikluntikin tallista ja alkoi suun täydeltä kirota, että »jo ovat miehiä, kun eivät osaa joutua valmista tietä myöten!»
Mutta silloin juuri alkoivat Herttuan isäntä ja Helmeri kuulla kopsetta, joka ensin tuli kuin jostakin kaukaa maan alta töminänä, mutta vähitellen rupesi korva eroittamaan selvästi, että kopse, tahdissa käyvä, syntyi useampien hevosten laukkaamisesta nopeassa vauhdissa…
»Jo tulevat… Laukkaa ajavat… vaaran takaa kuuluu, kuinka maa tömisee», sanoi Helmeri, kääntäen lakkiaan korviltaan ja hengitystään hiljentäen.
»Laukkaa ajavat… Selvästi kuuluu», sanoi isäntäkin.