Kuuntelivat, hiljaa ja jännityksissä. Talon lähellä oli korkea, metsää kasvava mäki, joka ulottui taloon asti. Metsän kohdalla lakkasi kavioiden kopse kokonaan kuulumasta, mutta kun tulijat ehtivät mäen päälle, jossa metsä taas harveni, alkoi jyty jälleen kuulua, nyt aivan selvästi. Mutta minkäänlaista tiu'un ääntä ei kuulunut.
»Jo tulevat!» huudahti Helmeri hyvillään. »Jo tulevat tuossa mäen myötäleessä…»
Täyttä laukkaa ajoivat pihaan, Lomman Nestori edellä, sitten Ulrikki ja takimmaisena Ville.
»Pian hevoset talliin ja reet heinälatoon!… Taisivat hurtat ehtiä jäljille», rähisi Ulrikki julmassa hommassa heti kun pihaan pääsi.
Tulisella kiireellä alettiin hevosia riisua. Ei ollut aikaa toisella kysyä eikä toisella vastata. Äänettöminä, mutta vinhasti oltiin toimessa joka mies, Viikluntikin kykynsä mukaan edestakaisin reuhtoen.
Ja arvaamattoman nopeasti olivat hevoset riisuttuina, reet piilossa heinäladossa ja pian piha typö tyhjänä.
Nyt ehti Helmeri Ulrikilta kysymään, mitä perästä päin kuului.
Ulrikki ei tosin varmaan tiennyt, mutta pahinta pelkäsi. He eivät kyllä olleet ketään nähneet, laukkaa olivat ajaneet joenkin yli, laukassa antaneet mennä Lomman pihan läpi ja aina Kainuun tienhaaraan. Mutta juuri kun tienhaarasta kääntyivät Kainuuseen päin, oli Rannankylästä käsin kuulunut vauhdikasta aisatiukujen ääntä, niinkuin olisi useampia hevosia tullut, ja Ville, joka jälkimmäisenä ajoi, oli luullut tuntevansa, että ne olivat tullihurttain aisatiukuja…
»Mutta tuskin ymmärsivät perään lähteä, sillä me rupesimme laukkauttamaan siitä lähtien vielä vihaisemmasti», selitti Ulrikki, kuitenkin hyvin pelkosillaan. Samaa tuntuivat uskovan Lomman pojatkin. Mutta Helmeri sanoi:
»Eivät ymmärrä tänne perään ajaa, kun eivät nähneet tänne kääntymässä, mutta rajalla ne kyllä nyt vahtivat koko yön ja tästä puolin vielä virkummin…»