Lomman pojat sitävastoin aikoivat molemmin lähteä, vaikka Viiklunti heilläkin oli myymämiehenä…
Viiklunti, vaikka olikin viinamies, oli kuitenkin rento kauppias ja aina asioissaan rehelliseksi tunnettu. Ja Ulrikki oli jokaiselle hevoselle hinnan pannut ja luvannut, että jos enempi sai kiskotuksi, saisi Viiklunti pitää omana hyvänään…
Siis viisi Ulrikin hevosta jäi nyt Viikluntin haltuun.
Mutta kahden kesken käski vielä Ulrikki Viikluntin ja korvaan supattamalla puhui ja selitti, minkätapainen silkki-Musta oikeastaan oli, kiiltokarvastaan ja komeasta ruumiistaan huolimatta, — että se oli potkuri ja häntyri ja taisi olla tenimyksenkin vikaa… Niin että jos sattuisi joku oikein hyvä tuttava, niin hänelle ei sovi Mustaa myydä, mutta oudolle, moukalle, joka ei ymmärrä…
»Oojaa», nauroi Viiklunti. »Minä ymmärrän ne asiat helvetin hyvin! Minä olen kerran — toistakymmentä vuotta sitten, — myynyt jällivaaralaiselle näillä samoilla markkinoilla viisivuotiaana hevosen, joka oli alulla kolmattakymmentä… Kyllä minä…»
»No niin», sanoi Ulrikki, »koeta sitten parhaasi!»
»Minä se juuri hevoskauppiaaksi olen syntynytkin, vaan väärälle uralle, poloinen, jouduin», vakuutti toinen mahtavasti.
Ja sitten tyhjensivät kuppinsa pohjaan. Viiklunti vielä sanoi, että nyt ei hän enää maista, vaan pitää olla raittiina ainakin niin kauan aikaa, että kaikki hevoset ovat myydyt ja rahat lompakossa.
Kaikki sen uskoivatkin, sillä Viiklunti oli tunnettu siitä, ettei hän koskaan pörrännyt hutikassa, kun kauppoja oli tekemässä. Vasta sitten kun kaikki hommat olivat loppuneet, saattoi hän ryypiskellä viikon päivät, hauskassa humalassa aamusta iltaan.
Aamuyö tuli.