Kolme hevosta valjastettiin reen eteen, mutta muut laskettiin joko irtaimina toisten jälessä juoksemaan tai köytettiin marhaminnasta kiinni reen perään.
Viiklunti tahtoi ajaa eillimmäisenä ja oli puettuna sudennahkaiseen turkkiin ja pitkäkarvaiseen lakkiin. Nyt näytti hän herralta ja hevossaksalta. Lomman pojat olivat puetut lyhyviin hevosmiesturkkeihin, koreasti kirjaillulla vyöllä keskeltä kiinni.
Ja niin lähtivät Herttuan kujasta Ylikainuuseen päin ja pitkänä jonona katosivat pian näkyvistä talvisen aamuyön pimeään.
Mutta mutkateitä, kiertäen Lomman ja Rantakäyrän, saattoi Herttuan isäntä Heikkilän Ulrikin ja Helmerin omalla hevosellaan Suomen puolelle.
Eivätkä he tavanneet yhtään tullihurttaa nyt paluumatkallakaan.
V
Pari päivää sai kuluneeksi.
Helmeri oli valevaatteissa ja valeviiksin käynyt Ruotsin puolella vakoilemassa tullimiesten hommia. Hän oli nähnyt, että useita Rannankylänkin tullimiehiä oli ilmestynyt Rantakäyrään Nymanille ja Starkille kumppaneiksi. Hän tapasi heidät hiihtämässä joen jäällä, usein suomenpuolisellakin rannalla, ja niin näytti, että odottivat… odottivat…
Kerran iltahämyssä, kun hän verkalleen hiihteli heidän perässään, sai hän kuulla mitä keskustelivat. Sattui olemaan myötätuuli, eivätkä tullimiehet arvanneet kenenkään perässään hiihtävän. Siitä kirjeestä puhuivat. Kiroilivat ja koettivat arvata, kuka sen oli kirjoittanut ja kenen hommasta ja aloitteesta. Kuitenkaan eivät tuntuneet tietävän pääasiaa, nimittäin että sillä aikaa kun he Rannankylässä viipyivät oli hevosia tuotu yli rajan iso suota. Se oli siis pysynyt heiltä salassa. Ne ruotsinpuolelaisista, jotka hevosmatkueen ehkä olivat nähneet kylän läpi Ylikainuuseen päin vilahtavan, eivät asiasta hiiskuneet tullimiehille mitään. Siinä uskossa tuntuivat tullimiehet olevan, ettei vielä ollut rajan yli hevosia tuotu, mutta että epäilemättä tuodaan… minä hetkenä hyvänsä…
Ja sen vuoksi nyt miehissä vahtasivat yötä päivää, iltaa aamua.