Jo jyskähti Ulrikille mieleen, että jokohan ajaa menemään suoraan
Ylikainuulle vievälle tielle, — eikä ole tullimiehistä tietävinäänkään!
Mikseivät ole rajalla vahdissa!
Mutta sitten hän muisti, että voivat tulla vastaan Ylikainuun tiellä, ja silloin olisi hän helisemässä. Viisainta oli sittenkin noudattaa Helmerin neuvoja.
»Nyt niitä hurttia ei näy… nyt kun heitä tarvittaisiin», sanoi hän Rantakäyrän isännälle. »Mutta kyllä ne silloin ovat silmillä, jolloin saisivat olla vähä syrjemmässä.»
Isäntä naurahti, ymmärtäen hyvin, mitä Ulrikki tarkoitti.
Ähkien ja punottaen nousi Ulrikki reestä ja vieläkin siinä isännälle kummasteli, että näin jättävät… saisi vaikka sata hevosta tuoda poikki… Mutta siitä hän ei ollut mitään tietävinään, mihin tullimiehet olivat menneet.
Isäntä, tuttu mies Ulrikille, alkoi kertoa, että tullimiehet olivat menneet »patruleeraamaan», mutta ei sanonut mihin päin. Uskoi kuitenkin, että pian palaavat ja pyysi Ulrikkia käymään sisälle.
»Jaa, ei minulla ole aikaa tässä ruveta vartoomaan», sanoi Ulrikki.
»Minä telefoneeraan Rannankylään Silverperille, viskaalille.»
Isäntä alkoi päivitellä, että jopa se nyt sattui, kun osuivat pois juuri nyt, kun parhaiten olisi tarvittu…
Ulrikki riisui turkkinsa ja kävellä viuhtoi puhelintaloon, joka oli
Rantakäyrän naapuri.
»Halloo», huusi hän. »Onko viskaali kotona?»