<tb>
Pari tuntia Ulrikki odotti, ja siinä ajassa ehti Silfverberg ajaa
Rannankylästä Rantakäyrään.
Silfverberg, joka tunsi Ulrikin jo takavuosilta, — oli ollut ottamassa Ulrikilta hevosta takavarikkoon, — oli julmasti kiukkuisen näköinen. Ei ollut lempeä kummankaan miehen katse, kun Rantakäyrän pihalla tulivat vastakkain. Laiha, vähäpätöinen herra oli Silfverberg Ulrikin vieressä, joka punottaen ja komean lihavana pyörähteli, saukonnahkainen lakki uljaasti ja ylpeästi kallellaan. Ja näytti siltä, että Ulrikki tässä oli käskijänä ja Silfverberg juoksupoikana.
Nyt alkoi toimitus. Tamma mitattiin ja sen tuntomerkit otettiin »ylös».
»Eikö ole muita hevosia tullattavana?» kysyi Silfverberg, silmäten synkästi mulkoilevaan Ulrikkiin.
»Hyväpä tuo on, että edes yhden saapi tullatuksi, — kun tullimiehet ovat koiran hännän alla», vastasi Ulrikki purevasti.
»No eikö ole muita suomenpuolelaisia hevosmiehiä markkinoille menossa?» kysyi Silfverberg vielä.
»Se on tullimiesten asia, pitää markkinoille menijöistä vaaria, eikä minun», vastasi Ulrikki taas purevasti, kaivoi lompakkonsa ja maksoi viisikymmentä kruunua tullirahaa.
Silfverberg vuorostaan antoi Ulrikille asianmukaiset kuitit ja todistukset, joista kävi selville, että tämä tamma oli tullin kautta maahan tuotu.
Vaikka Silfverbergiä hirveästi harmitti, etteivät rajavartijat olleet rajalla, ei hän kuitenkaan kiukkuaan Ulrikin kuullen purkanut. Ja vaikka hän epäili, että juuri Ulrikki oli toimittanut Nymanillekin kirjeen hänen nimessään, ei hän kuitenkaan mitään siitä virkkanut. Mutta hän alkoi aavistaa, että tämä Ulrikin markkinoille meno näin julkisesti ja hevosen tullaus näin näennäisen reilusti oli yhteydessä jonkun petoksen kanssa. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tietoja tai todistuksia siihen, ja senvuoksi täytyi hänen nieleskellä äkänsä.