Herttualle kääntyessään tienhaarassa linkosi reki siipenä, niin että toisen jalaksen nojassa meni pitkän matkaa; mutta kun Ulrikki nojasi yläruumistaan nousseen jalaksen puolelle, ei reki päässyt kaatumaan.
Koko talon piha helisi, kun Ulrikki täyttä juoksua antoi mennä tallin eteen.
Ennenkun hän ehti reestä nousta, riensivät Helmeri ja Herttuan isäntä reen luokse.
Ulrikin tammaa ei riisuttu, heitettiin vain heinäkäärimä eteen ja pantiin loimi selkään.
Helmerin tuomat ruunat olivat talon tallissa lukon takana, eikä Helmerille itselleen kuulunut mitään erityistä. Ulrikki kertoi turkinvyötä päästellessään seikkailustaan Silfverbergin kanssa ja kysyi sitten, huolekas ilme kasvoillaan, oliko markkinoilta mitään kuulunut.
Ei ollut kuulunut erinomaisempaa. Yöllä oli talossa käynyt Vintturin Santeri, laukkukauppias Suomen puolelta, markkinoilta päin tulossa. Hän oli tiennyt kertoa ensiksikin, että hevosenostajia oli markkinoille saapunut paljon, ja toiseksi, että Viiklunti, jota oli luultu köyhtyneeksi kauppiaaksi, siellä liikkui parhaana pohattana… Santeri oli kuullut, että kymmenen hevosta oli Viikluntilla myytävänä ja että hurjia hintoja tahtoi.
»Olikohan sattunut kuulemaan, oliko yhtään myynyt?» kysyi Ulrikki.
»Kertoi se Santeri, että oli eräälle jällivaaralaiselle myynyt…» tiesi isäntä Ulrikille selittää.
»Mainitsiko Santeri…? Oliko nähnyt, minkänäköisen hevosen oli myynyt?» keskeytti Ulrikki.
»Sanoi olleen silkkimustan ja komean hevosen», muisteli Herttuan isäntä.