Nyt Ulrikkikin ymmärsi, että tyhmästi teki Viiklunti sittenkin, kun ensiksi Mustan myi…
Kahvin jouduttua valmiiksi haki Ulrikki eväsviinoistaan pullon, ja niin tekivät kolmeen mieheen väkevät puolikuppiset. Ja maistellessaan puolikuppisia, juttelivat siitä, mitä mahtoivat tullihurtat nyt markkinoilla toimitella ja kuinka siellä Viiklunti ja Lomman pojat heidän kanssaan päänsä pärjäsivät.
Mutta kun kolme puolikuppista olivat kukin maistaneet ja Ulrikki ja Helmeri näistä kahdesta Herttuan tallissa olevasta ruunasta olivat seikat selviksi puhuneet, läksi Ulrikki jatkamaan matkaansa markkinapaikalle.
»Kyllä tulevat vastaan», hyvästeli häntä Helmeri. »Ärryttäkää… elkää näyttäkö ensi pyyntöön tullauspapereita…»
»Antaapas tulla… kyllä minä ne herrat osaan puhutella», vakuutti
Ulrikki.
Punaisena, nousuhumalassa istuutui Ulrikki rekeen, ja päästyään tielle antoi hän tamman juosta vihmoa, jotta koko vuorinen ympäristö kumisi.
Tie nousi korkealle vaaralle, jolta laskeusi loivempana pienelle järvelle; sen poikki vei tikoitettu tie toiselle rannalle. Kun Ulrikki ajoi myötälettä järvelle päin, näki hän, tien ollessa siinä lankasuoraksi tikoitettuna, että järvellä ajoi kaksi hevosta häntä vastaan.
Oli jo alkanut hämärtää, niin ettei Ulrikki tuntenut edemmäksi vastaantulevia.
»Holt!» huusivat tulijat, ja Ulrikki tunsi nyt äänestä, että ne olivat tullimiehiä. He sulkivat tien, ja kaksi miestä tarttui Ulrikin tammaa suitsista kiinni.
»Pois alta!» huusi Ulrikki karskisti. »Keitä perkeleitä ne ovat, jotka eivät tierauhaa anna!»