»Silverperi kuului uhkaavan, että hän erottaa jokaikisen virasta, kun eivät pysy rajalla…»
Ja nauroi, jotta hytkyi reessään. Tullimiehet tahtoivat nähdä tullauspaperit, sillä he olivat vieläkin varmoja, että Ulrikki valehteli.
»Tässä minä en rupea näyttämään taipaleessa pimeällä, vaan ajetaan tuonne taloon, Tikanniemeen… siellä näytän», sanoi Ulrikki.
Ulrikin kiinnijoutumisesta varmoina suostuivat he palaamaan toiselle puolelle järveä, Tikanniemeen. Epäillen, että Ulrikilla oli tarkoitus karkaamalla, nopean hevosen avulla, päästä pakoon, ajoivat he toisen hevosensa eillimmäiseksi ja Ulrikin hevosineen siihen perään sekä taas jälkimmäiseksi toisen hevosistaan, ja miehiä tuli kumpaankin rekeen, jottei Ulrikki pääsisi livahtamaan pinteestä.
Tullimiehillä oli siten taattu saalis, ja he ajoivat täyttä juoksua Tikanniemeen. Ulrikki kuuli sekä edestä että jälestäpäin iloista puhetta ja naurua. Hän itse oli olevinaan vakavana, ei halaistua sanaa puhunut.
Tikanniemen isäntä sattui olemaan ulkona, kun kolmella hevosella ajaa huristettiin pihaan. Tullimiehet hän tunsi heti — ne olivat Kainuuseen mennessään talossa käyneet, — ja pian hän tunsi Ulrikinkin, tutun, jokatalvisen markkinamiehen. Arvellen tullimiesten ottaneen jo Ulrikilta hevosen korjuuseen, meni hän Ulrikin reen viereen ja alkoi päivitellä:
»Jopa taisivat tehdä sinulle, miesparka, suuren vahingon, kun näin komean hevosen…»
»Ei ole hätääkään», rähisi Ulrikki, nousten reestä ylpeästi kuin kuningas. Hän komensi sitten talon rengin antamaan vettä hänen tammalleen ja sanoi kääntyen isäntään ja katellen tätä:
»Isäntä on hyvä ja lähtee todistajaksi sisälle, kun minä näytän näille tierauhan häiritsijöille, että minulla on täydet passit matkassani..»
Tullimiehet olivat ympäröineet Ulrikin tamman, pitäen sitä jo omanaan, ja Nyman sanoi: