Kirkonkylä on korkeiden vaarain keskellä kuin suuren ammeen pohjalla. Suomesta päin saavutaan sinne monen metsäjärven kautta, missä on taloja rannoilla ja korkeat vaarat järvien ympärillä. Asutus on suomalaista melkein Kainuunjokeen saakka. Jonkun järven rannalla sentään tapaa jo ruotsalaisiakin, ja »ummikoita» on paljon.
Suomen puolen hevosmiehillä oli aina ollut tapana lähteä Ylikainuun markkinoille iltasella, ajaa reuhottaa sitten läpi yötä, mellastaa ja ryypiskellä joka järven rannalla ja aamulla sitten saapua markkinapaikalle, jonne suoraan rajalta karttui noin viisi vanhaa penikulmaa.
Hevoskaupalla oli pitkän aikaa ollut suuri merkitys näillä markkinoilla. Se oli painanut leimansa niihin, ja vaikka voita, heiniä ja muutakin tavaraa kuljetettiin kaupaksi valtaväylän varsilta, oli hevoskauppa kuitenkin päätehtävänä.
Kun suuret malmikaivokset Pohjois-Ruotsissa olivat liikkeensä aloittaneet ja uusi tulliasetus tullut voimaan, vaikuttivat nekin seikat osaltaan, että Suomesta alettiin yhä runsaammin tuoda hevosia Ylikainuun markkinoille. Hevosenostajia saapui näille markkinoille koko laajasta Pohjois-Ruotsista, useimmat kuitenkin Jällivaarasta, Kirunasta ja Narvikista. Ne olivat enimmäkseen ammattikauppiaita, jotka vuorostaan myivät yksityisille vasta työpaikoilla, tukkityöläisille ja malminvedättäjille.
Tämän talven markkinoille oli saapunut paljon hevosenostajia. Lukuunottamatta tunnetuimpia hevoskauppiaita, jotka jo pitemmän aikaa olivat hevosia Ylikainuulta Pohjois-Ruotsin eri seutuihin kuljettaneet, oli nyt tullut runsaasti yksityisiäkin ostajia.
Markkinapaikka oli hevosmiesten hallussa. Kahakäteen ajettiin, huudettiin ja hurrattiin. Joka talossa oli markkinamiehiä, eikä kukaan kummastellut, jos näki jonkun hyvin arveluttavasti humalassa, vaan piti ihmeenä, jos vesiselvän miehen tapasi.
Kestikievarissa, jossa tämän kertomuksen aikana vielä anniskeltiin väkijuomia kaikenlaatuisia ja niin paljon kuin kukin jaksoi juoda, oli hevosmiehiä enin koolla. Piha oli täynnä valjaissa olevia hevosia, toisia ajoi pihaan ja toisia läksi pihasta järven jäälle, kylän viereen, hevosen tapoja tunnustelemaan. Huutoja kuului, kulkuset helisivät ja hevosmiehet huusivat tai rähisivät lujalla äänellä. Herroja ja talonpoikia pyöri sekaisin, ruotsin- ja suomenkieltä puhuttiin, ja naurettiin, jos sattui, ettei toinen toistaan ensi keskustelussa ymmärtänyt.
Kestikievarin suuressa salissa juotiin harjakannuja muutamien pöytien luona, ja toisten, pöytien ääressä vasta hierottiin kauppoja.
Kolmas markkinapäivä oli jo kulumassa. Oli aika pakkanen, ja kylästä nousi höyry kuin kattilan pohjalta. Meluna ja rähinänä oli koko markkinapaikka, huutoja kuului, tiu'ut soivat, kulkuset helisivät ja hevoset hirnuivat.
Kestikievaritalon pihalla pyörähtelee Helmerikin, Heikkilän Ulrikin nokkela renki. Punaisina ovat Helmerinkin silmät ja kovin löyhkää hänestä väkevän konjakin haju. Mutta ei hän humalaiselta näytä, liikkuu ja toimittelee kuin selvä mies.