Pirtin toinen ikkuna oli etelään päin ja toinen länteen, kylälle päin. Samuli ei saanutkaan heti unta. Häntä mietitytti nyt taas niinkuin näinä viime aikoina oli mietityttänyt. Monenlaisia huolia tuli.
Kuinka olikaan mahdollista, että ikä näin oli kulunut… hänkin oli kohta viidenkymmenen vanha… Nyt piti jotakin yrittää, jos yrittää…
Miten saisi ensiksi navetan hirret? Itse hän kyllä pystyisi salvamaan. Silloin hän aina muisti vanhinta poikaansa Paavo Eemeliä, joka toista vuotta sitten oli lähtenyt tukkijoelle ja luvannut, kun takaisin tulee, ostaa vanhemmilleen lehmän.
Se ajatus ja toivo oli aina ahdistusten ja kiusausten hetkinä virkistänyt ja alakuloista mieltä ilahduttanut.
Ja niin nytkin teki.
Lapsellinen ilo täytti Samulin mielen, kun hän poikaansa muisti ja pojan lupauksia mietiskeli. Tuntui, että oli monesta aikaa parempi olla. Eivät kivutkaan jäseniä särkeneet. Hän oikaisi itsensä niin suoraksi kuin voi ja vielä puolinukuksissa näki kuun punaisena kohoavan metsän reunasta ja etelänpuolisesta ikkunasta sisälle katselevan.
Sunnuntaiaamuna olivat Varpumäen mökkiläisetkin nukkuneet myöhäisempään kuin arkiaamuina. Vaaran takaa, jonka kyljessä mökkiryhmä oli, oli aurinko jo noussut, kun ensimmäiset herääjät alkoivat liikuskella. Suloinen lämmin täytti ilman, ja vainioilta ja metsästä levisi monenlaisten yrttien ja pihkan tuoksu. Oli niin tyven, että pieninkin liike kylältä kuului tänne vaaran laitaan. Hopeankirkkaana päilyi leveä joenuoma, ja suurten vaarain kupeilta nousi pumpulinpehmoista usvaa, joka liikkumattomana juovana jäi taivaan ja maan välille riippumaan.
Kylältä kuului kukon laulua ja jostakin kaukaa, joen toiselta rannalta, suuren rautaisen lehmänkellon kalkutusta.
Täältä Varpumäeltä oli avara näköala alas kylään, kylänraitille ja suurelle valtaväylälle, jonka keskeltä etelästä päin näkyi laajoja niittysaaria, ja sopi sinne, kun katsoja arvasi oikeaan tähystää, näkymään Karjasaarenkin korkea, keltahiekkatörmäinen pohjoisnokka. Yli kylän pohjoisesta päin kuumotti suuren kirkon musta katto mäntyjen välistä ja tapulin ylimmät valkoiset luukut ja musta risti huipun nenästä. Ja kirkon takaa, kauempaa pohjoisesta päin, siinsi harmajapäisiä vuorten huippuja ja alastomia, yksinäisiä kukkulain lakia taivaanrannan tasalta.
Täynnä tervettä, ihanaa elämää oli luonto, ja sunnuntain taivas näytti lempeästi hymyillen katselevan alas maan kamaralla kypsynyttä viljaa, joka raskaina tähkinä nuokkuen odotti leikkaajaa. Niin lempeänlauha oli pohjoinenkin taivas, kuin ei koskaan enää hallaa aikoisikaan huokua, ja niin nuoren neitseelliseltä maailma näytti ja aurinko lämpöisesti paistoi, kuin juuri vasta olisi maailma luotu ja valkeus tullut…