Se varsinkin oli Samulia harmittanut, ja kerran hän jo oli syödessä kironnut ja jättänyt keittonsa syömättä. Se ei ollut työntekijän ruokaa, jossa ei ollut muuta höysteenä kuin vihanneksia. Sittemmin ei ollutkaan Samulille ruohosoppaa tarjoiltu. Kerran olivat Serafiina ja Samuli kivahtaneet toisilleen, niin että tulta iski. Joonas oli kuullut keittiöstä kiivaan sanasodan ja rientänyt paikalle. Mutta Samulin puoleen oli isäntä kallistunut ja Serafiinan oli täytynyt, itkusilmin ja hammasta purren, sillä kertaa totella vanhaa isäänsä.
Se oli tapahtunut juuri tänä kesänä.
Semmoisissa mietteissä Samuli verkalleen käveli pihaan. Sunnuntaisin oli hänellä tapana astella hitaasti ikäänkuin kävellessäänkin levähtäen. Silloin asetti hän aina molemmat kätensä selän taakse, ristiin pakaroille, ja katse maahan luotuna verkkaan astui.
Pihasalla olivat jo piiat liikkeellä, ja kanat kotkottivat kuistin edessä lämpimässä paisteessa.
Samuli nousi korkeita kuistin portaita ylös. Keittiön ovi oli auki, ja
Serafiina näkyi puuhailevan kuuman hellan luona.
Samuli käveli sisälle ja istahti tuolille ovenpieleen.
Serafiina oli tällä kertaa erinomaisen hyvällä tuulella. Oli puhelias ja naureskelikin Samulille, ruokia valmistellessaan. Hän oli keski-ikäihminen, pallonaamainen, pystynokkainen, pienisilmäinen ja lyhyenläntä. Silmät olivat viekkaat ja kiiluvat. Koko olennossa oli jotakin miesmäistä ja kovaa. Aina taloustoimissa hommatessaan hän hieroi nenänsä nokeen, joka teki hänen kovat kasvonpiirteensä tylyäkin tylymmiksi.
Niin oli nytkin nenä noessa, vaikka oli sunnuntaiaamu.
»Meille tuli eilen illalla vieras, ja hänelle pitää tässä ruokaa hommata», kertoi hän ja alkoi Samulille kannella pöytään aamiaista.
»Ohoo… vai vieras», sanoi Samuli. »Mikä vieras se näin kesätyön aikana joutaa liikkeellä olemaan?»