»No niitä kansakouluherroja, tarkastaja, joka tämänkin kylän kansakoululle katselee sopivaa paikkaa… Nythän tähänkin kylään aletaan omaa koulu rakentaa…»
»Vai niin…»
»Samulipa istuisi nyt syömään… Hyviä taisivat heinät tulla
Karjasaaressa?»
»Hyviä… kuin kuminoita kaikki…»
Samuli alkoi syödä, ja Serafiina toi lautasella hänelle maistaa herrasruokaa, jota oli voissa paistettu.
Keittiön viereisestä huoneesta kuului vieraan herran ja isännän puhelu.
Korva otti jonkun sanan, jopa lauseenkin.
»Juuri näille paikoin sopisi…», kuului vieras sanovan. »Tämä on kylän keskellä ja muutenkin erinomaisen sopiva… piiriinkin nähden…»
Samuli ei kuullut mitä isäntä siihen arveli.
Aamiaisen syötyään läksi Samuli kylälle päin kävelemään. Ihmiset olivat nukkuneet myöhäiseen tänä aamuna, raskaan viikon vaivoista levähtäen. Muutamissa taloissa nukkuivat vielä kaikki, vaikka aurinko jo oli korkealla. Mutta myöhään, vasta aamupuoleen yötä, olivatkin niityltä palanneet. Niin oli päivä tarkoin kulunut, ennenkuin niityllä saivat kaikki heinät korjuuseen. Ei kohdannut Samuli tielläkään ketään kulkijaa, vaikka oli kirkkoonmenon aika. Hiljainen, sunnuntainen rauha ja kirkkaan lämmin elokuun aamu oli. Kylä näytti nukkuvan auringon kultaisten säteitten alla, ja täyteläisinä, lupaavina kimaltelivat tähkäpäät aamukasteen seasta. Valtaväyläkin näytti sunnuntaita pitävän. Ei värähtänyt vetten viri, ei kuulunut ääniä eikä liikettä joelta. Tyynenä virta matkaili merta kohden, suvantopaikoissa kuin levähtäen ja rantojansa ihaillen… ja kuin nauttien suuresta sunnuntaisesta rauhasta.
Omissa ajatuksissaan Samuli käveli. Ei tehnyt mieli mennä kotimökillekään. Hauskempi oli kävellä raittia levähtäessä ja jonkun kanssa puhella. Liisan kanssa ei sopinut juuri minkäänlaisiin puheisiin. Liisa torui ja valitti vaivojaan ja aina vain oli tyytymätön kohtaloonsa.