Eino haukotteli yhä, ja Samuli jatkoi matkaansa Antin pirtille, johon kapea tie nousi Rantalan pihasta suoraan metsään päin.
Vainion perällä oli Antin mökki, metsän laidassa. Antilla oli peltoa parin tynnyrin maa pirttinsä ympärillä, navetta ja kaksi lehmää. Takasuolla oli sitäpaitsi torppaan kuuluva niittykin, ja polttopuuta sai ottaa talon metsäsarasta. Antin torppa olikin paras etujensa puolesta koko kylässä, ja torpankirjat kuuluivat olevan lujat ja pätevät.
Antti oli hyvin toimeentuleva mies. Ei ollut kuin kaksi lasta, tyttö ja poika, ja täysiä ihmisiä molemmat jo.
Kotona oli Antti, ja torpassa vallitsi hyvä mieliala. Aukusti poika oli eilen palannut lauttahommista, mihin tukinlaskun aikana keväällä oli lähtenyt. Nyt viime työkseen oli kuljettanut lauttoja meren suulle ja eilen illalla oli kotiutunut ja parhaiksi ehtinyt kylpemään.
»Hyvän kesän sanoo olleen», selitteli Antti Samulille ja tarjosi
Aukustin tuomia sikareja.
»Oli poikaa tämä viimeinen yritys onnistanut oikein hyvin… rikkomatta oli lauttansa saanut meren suulle, ja näyttää minusta, ettei ole tyhjänä palannut…»
Kaisakin kehui joukkoon ja alkoi hommata Samulille kahvia. Samuli kuunteli tyytyväinen hymy huulilla, iloiten hänkin toisten hyvästä mielestä. Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti omaa poikaansa Paavo-Eemeliä… ja omaa mökkiänsä ja elämäänsä.
»Ei tullut puheeksi, olisiko sattunut Aukusti kohtaamaan meidän
Paavo-Eemeliä?» kysäisi hän kesken Kaisan kehumisen.
»Ei tullut puheeksi vielä eilen illalla, vaan kohta kai herää Aukustikin — tuonne pani kamarin sänkyyn maata, — niin saat itse kuulla», sanoi Antti.
Samuli tunsi sydämellisesti iloitsevansa torpan väen hyvistä uutisista, mutta samalla tuntui kuin joku katkera pettymys hänen omaa kohtaloansa painaisi.