Ja Samuli oli itsekseen päättänyt, että nyt kun tulee, niin ottaa hän puheeksi… Ensiksi kansakouluasian, josta jo ympäri kylää puhuttiin, ja jos se kuitenkin alkaa olla tosi, rupeaa tuumailemaan uudesta mökin paikasta. Täällä Takasuon rannalla, Vasuharjun kupeella, olisi monessakin paikassa hyvää peltomaata. Vanhan miehen asumapaikaksi olisikin oikein sopiva…
Hiki tippui hänen pitkästä mustasta tukastaan, mutta laihat kasvot olivat kovin kalpeat. Kun laiha selkä kumartuessa koukistui, pistivät selkärangan luusolmut ohkaisen paidan läpi näkyviin. Hoikat olivat kätten ranteet, ja käsivarret lihaksettomat kuin karsitut seipäät. Mutta silti nousi kiinteä, vettä itkevä savi suurina lapiopaloina ojan molemmille puolin kookkaiksi röykkiöiksi.
Savenpalaa ojanreunalle heittäessään Samuli silmäsi suon laitaan metsänrannalle, eikö jo näkyisi Törmälän isäntää tulevaksi.
Alkoi olla jo aamiaisen aika, ja Samulikin päätti lähteä syömään heinäladon katveeseen, jossa eväslaukkuansa säilytti.
Muut ojamiehet näkyivät jo olevan aamiaisella. Olivat metsän rantaan sytyttäneet nuotion ja sen ympärille kokoontuneet eväineen.
Mutta jopa tuli Törmäläkin.
Samuli tunsi hänet jo kaukaa. Törmälä käveli aina kiivaasti, menipä mihin tahansa tai tuli mistä hyvänsä. Aina sama rivakka jalan liikunto, niin että harmaja parta liehui tuulessa.
Nyt varsinkin näkyi olevan oikein hyvällä kävelytuulella. Lakkikin oli solunut melkein niskaan, ja lapio näkyi olevan olalla.
Olihan Törmälä ennenkin, kun sattui, lapioineen tulla viuhtonut Takasuolle ja luonut ojaa koko päivän kuin murhamies — kunnes väsyi kuin ajettu koira. Siitä työstään ei hän koskaan ollut Samulin laskuun mitään merkinnyt, vaan oli maksanut koko ojasta Samulin työnä.
Hikipäässä nytkin Samulin luokse asteli, silmäili ojaa, jota Samuli hänen viime käyntinsä jälkeen oli kaivanut, ja virkkoi: