»Suoraapa tulee ojaa ja hyvää muutenkin.»

Ja sen sanottuaan hän alkoi pistellä lapiotaan niinkuin tottunut ojuri ainakin. Lakkinsa ja puseronsa asetti seipään nenään lähelle Samulin takki- ja lakkinaulaa.

Samuli meni haukkaamaan aamiaistaan. Hän oli ajatellut tehdä tulen ja paistaa silakoita, mutta ei malttanutkaan nyt, vaan koetti syödäkin niin pian kuin suinkin leuat jaksoivat. Ja koko syöntiajan hän mietti, miten sanoisi Törmälälle… miten aloittaisi…

Mutta ei hän saanut ajatuksiaan niin paljon kokoon, että olisi sopivan lauseen valmiiksi keksinyt. Syötyään hän lähti heti kävelemään ojalle, mennessään piippuaan sytytellen.

Törmälä polki savea, joka liskui ja erkani vaivalloisesti lapiopalaksi.

»Vielä se käy teiltäkin ojankaivuu niinkuin ainakin», sanoi Samuli.

Törmälä hymähti:

»Käy se hetkisen, vaan pian loppuvat voimat… kovin on vanhuus tänä kesänä alkanut tuntua… iltapuoleen aina väsyn, ettei tahdo liikkeelle päästä…»

Samuli ryhtyi myöskin työhön, ja yhdessä pistelivät samaa ojaa, jonka oli määrä ulottua metsän rantaan asti. Pitkän aikaa loivat, äänettöminä muuten, mutta Törmälä kovin ähkien.

Samuli oli niin mietteissään, että välistä unohti työnsä ja seisahtui katsomaan, kun Törmälä ähkien kiskoi lapiollisia. Puolelta päivin taivas synkkeni yhä paksumpaan pilveen vetäytyen, ja alkoi sataa tihuttaa hienoa utusadetta.