Oli muistanut häntäkin! Ehkä antaa Varpumäen mökin ja maata siitä ympäriltä… No, niin olikin aina sanonut, että »teehän nyt, Samuli, tässä minulle työtä… niin teet samalla itsellesikin».
Mitä lieneekään noilla puheilla tarkoittanut…
Huononnut oli sentään Törmälänkin kävely näinä viime vuosina. Samuli näki, että usein töksähti jalka polun kiviin ja kengän nokka risuihin tarttui. Eikä muutenkaan ollut vauhti niin nopeaa kuin ennen. Muisti kuinka kerran palasivat kaukaa kiveliöstä kruununlinjan hakkuusta… Nuoria miehiä oli joukossa, mutta kun Törmälän ukko kävi etummaiseksi, niin jo alkoi taival katketa, ja juosta saivat nuoremmat perässä… Hiki tippui hänenkin, Samulin, otsasta, ja joka mies oli kuin saunassa käynyt, kun kylään päästiin.
»Jo minä arvasin, ettei ole perää koko kansakouluhommassa», mietti
Samuli lopuksi siinä, missä jo Varpumäen mökille saapuivat.
Törmälä kävellä viuhtoi suoraan sepän pihan läpi, josta talvisin metsätiekin kulki, kotiaan päin, ja Samuli kääntyi mökilleen.
Liisa oli kaiketi mennyt johonkin naapurimökkiin. Lapset olivat yksinään kotona, eikä pirttikään tuntunut lämpimältä. Samuli hommasi kuitenkin tulen takkaan ja alkoi riisua märkiä vaatteita yltään.
Hän oli nyt niin hyvällä tuulella, että kaikki asiat tuntuivat olevan hyvin päin. Lisäksi johtui mieleen, että kukaties sieltä vielä Paavo-Eemelikin tulee niin ettei kukaan arvaakaan, ja mikä tietää mitä on matkassa… Pian navetta nousee ja vaikka mitä muutakin…
Ja kun Liisakin hetken päästä kotia viipotti tulla, niin Samuli naurusuin puheli — jota ei ollut tapahtunut kymmeneen vuoteen. Samuli kuvaili Liisallekin kaikenlaisia tulevaisuuden päiväpaisteisia päiviä.
Mutta Liisa ei ollut herkkä uskomaan.
»Saa kai Törmälä sinulle kahdenkesken luvata vaikka puolet taivaan valtakunnasta, kyllä kai sinä uskot», pani Liisa vastaan. »Jos lienee perää siinä, että on Serafiinalle jo aikaa sitten talon myynyt, niin mitäpä hänellä itsellään enää on sanomista… vaikka kymmenen koulua rakentaisivat tähän…»