Kim Samuli kolmannen päivän iltana palasi Takasuolta, oli vielä valoisa. Hän oli tänään tullut varemmin saadakseen kuokkansa teroitetuksi sepän pajassa. Seppä olikin vielä takomassa, kun Samuli astui pajaan.
Kun seppä lakkasi takomasta ja näki, mikä työ Samulille oli tehtävänä, sanoi hän, ottaessaan Samulilta kuokan ja terää katsellessaan:
»Kuuluu sairastuneen Törmälän isäntä… kuume mikä lienee… sanotaan jo hourivan… On puhuttu, että lääkäri on tilattu…»
»Jokohan vilustui ukko, kun tässä alkuviikolla, käydessään Takasuolla, mänttäsi luoda märkää savea, että oli märkänä kuin uinut rotta, kun kotia lähti?» arveli Samuli.
»Saattoi hyvinkin siitä vilustua… vanha on jo mies, vaikka kivakin…»
»Ei minun muistooni ole päivääkään ennen sairastanut», virkahti Samuli.
Seppä alkoi teroittaa Samulin kuokkaa. Pantuaan sen ahjoon ja alettuaan vasemmalla jalallaan polkea paljetta jutteli hän:
»Saapas nähdä, kuinka käypi Törmälän… Joko käypi kuolemalle? Kuuluvat vaimoväet nähneen kummia unia… Ja kertoi meidän eukkokin tässä kesällä jo nähneensä unissa, että mustalla hevosella ajettiin Törmälän pihasta kirkolle päin…»
Seppä kertoi vielä muidenkin vaimojen unennäköjä ja lisäsi omasta mielikuvituksestaan toisia. Samuli oli aikonut vain pikimmältään poiketa pajaan ja vasta seuraavana aamuna suolle mennessään ottaa kuokkansa, mutta nyt hän unohtuikin seisomaan sinne ja kuunteli sepän puheita. Omituisesti koski häneen Törmälän sairastuminen, mutta ei hän kuitenkaan sepän puheisiin mitään arvellut. Vasta kun seppä sai kuokan teroitetuksi, sanoi hän:
»Pitäisipä lähteä kuulemaan, kuinka siellä isäntä jaksaa.»