Kuolema!
Ei sitä elävä ja terve ihminen usein muistanut, vaikka se silmäin edessä joka päivä oli. Aina ajatteli eteenpäin, aina parempaa toivoi ja toivoi ja uusia tuumia mietti… niin yhtäkkiä tulee kuolema…
Pirtistä olivat kaikki poistuneet. Samuli kuuli vain meneviä ja tulevia askeleita korkeista kuistin portaista. Pieni, savuava lamppu oli jäänyt tuikuttamaan pöydälle. Siitä levisi alakuloinen himmeä valo ympäri suurta pirttiä, jossa Samuli hiljaa mietteissänsä istui. Tähän aikaan ei talossa muuta väkeä ollutkaan kuin kaksi piikaa, renkipoika, Serafiina ja isäntä. Piiat kai toimivat Serafiinan apuna, ja renkipoika lie juossut kylälle, koska ei näkynyt.
Samuli sytytti piippunsa ja jäi penkille istumaan.
Autioksi ja kylmäksi oli mennyt tämänkin talon elämä emännän kuoleman jälkeen. Ei ollut Serafiinalla niitä lahjoja kuin äidillään. Naurusuin oli emäntävainaja aina vastassa, kun työstä palattiin, ja keitto pöydällä jäähtymässä ja valmiina syötäväksi. Serafiina oli tyly ja hänen äänensä ilkeän kimakka. Muutenkin oli kummallinen ihminen — niin oli Samuli huomannut. Muuhun turhuuteen kyllä tuhlasi, mutta väelleen ei olisi raskinnut antaa mitään, ei ruokaa, ei palkkaa…
Jos vaan emäntä nytkin elänyt olisi, niin kohta olisi vienyt hänetkin isännän vuoteen viereen…
Ja Samulille muistui mieleen ensi ilta, kun tähän taloon jäi. Isäntä ja hän nousivat rannasta pihaan ja tulivat sisälle. Kesäilta oli, heinää oli jo ruvettu tekemään.
»Meille tuli nuori heinäntekijä», sanoi isäntä emäntävainajalle, joka juuri paraikaa toimitti illallista väelle.
»Tässä on… Samuli Koski on nimi, etelän puolen mies», sitten isäntä lisäsi.
Hän istahti penkille ja työnsi laukkunsa ja kirveensä penkin alle.