Ajatuksissaan käveli hän ovelle, joka johti sisähuoneisiin. Hän koetti kädensijaa, mutta ovi tuntui olevan lukossa.
Porstuasta kuului askeleita, ja Samuli astui sinne. Toinen piioista tuli juuri keittiöstä.
»Kuinkahan siellä isännän asiat ovat?» kysäisi Samuli.
»Nukkuvan kuuluu nyt», selitti piika. »Siellä on Alatörmälän vanha emäntä kumppanina Serafiinalla.»
Samuli käveli hitaasti kuistin läpi pihalle.
Pakkanen oli kiihtynyt. Koko taivaankansi oli tähdessä, ja pohjoisella taivaanrannalla liekehtivät revontulet kellertävänsinisinä väliin, väliin taas remahtaen kalpeana valomerenä koko pohjoisen taivaankannen yli. Joen rantoja kuului riittävän, jäähileet kulkivat virran matkassa hiljaista suhinaa ja rätinää pitäen. Piha oli kylmettynyt ja kova kuin kivi.
Oli jo varmaan puoliyön aika. Ei mistään kylän taloista näkynyt tulia. Samuli seisahtui hetkeksi pihalle ja katsahti joelle. Revontulet leimahtivat silloin keskitaivaalle suurena kalpeankellertävänä merenä, leviten nuolen nopeudella, muutellen muotojaan, taivaanrannasta toiseen. Pihaan tulvi omituista kalpeaa valoa, joka näytti liikkuvan, tummenevan ja kirkastuvan. Tähtien välke himmeni, ja suurten vaarojen huipuilla lännen alla näytti kuin alastomat laet sädehtisivät. Silmänräpäyksen ajan vilahti joen pinta himmeästi kullattuna juovana, joka tuli vuorien välistä pohjoisesta päin…
Samuli katseli ympäri taivasta, ja hänen mielessään hätkähti kummallinen pelko — kuin kuoleman pelko.
Mutta hetken perästä laimeni revontulten aaltoileva meri. Pimeä tuli, tähdet tuikkivat omalla valollaan, ja sinisenä viuhkana vilahtelivat vielä taivaan tulet kapenevassa kaukaisuudessa…
Samuli tunsi kylmän koskevan jäseniinsä, niin että leuat lotisivat. Hän lähti nopeasti kävelemään Varpumäkeen päin, mielessä omituinen, raskas paino ja sydämessä outo, hytkähdyttelevä pelko.