»Vasta oli päässyt nukkumaan… Minähän kysyin piialta», sanoi Samuli eikä enää vastannut mitään vaimolleen.
6.
Aamu oli kirkas ja huurteinen, ilma niin läpikuultava kuin parhaina huhtikuun aamuina. Kova pakkanen oli auringon noustessa ja syksyinen, kulonharmaja maailma valkoisen kuuran peittämänä. Kuin hopeahileissä kimalteli männikkö Varpumäen takana, ja vaarojen kupeilta paistoivat lehtipuut valkoisina kuin hääpuvussa.
Levottomana puki Samuli ylleen ja läksi Törmälään, Häntäkin oli vilustanut koko yön, ja olipa särkenyt ja kolottanut jalkojakin. Vatsakin oli taas näinä päivinä mourunnut, ja kipuja oli tuntunut, varsinkin aamupuoleen yötä.
Liisan epäilykset Serafiinaa kohtaan olivat tarttuneet häneenkin, ja nyt hän alkoi ymmärtää, kuinka tärkeät torpankirjat kuitenkin olisivat olemassa.
»Jos nyt niin on, että talo on Serafiinan, kuten kuuluvat puhuvan, niin kuinka käy, jos Serafiina alkaa isännöidä? Ei häneen ole luottamista, ei ole isäänsä tytär…»
Muitakin sekavia mietteitä risteili hänen päässään, kun hän aamukylmässä asteli Törmälään.
Kuistilla tulikin Serafiina vastaan ja selitti Samulin kysymykseen, että isä oli yhä huononemaan päin. Yöllä ei ollut tuntenut häntäkään, Serafiinaa, vaan oli houraillut yhtä ja toista.
Serafiina näytti todella surulliselta, oli valvoneen ja kärsivän näköinen.
Samuli sanoi, että hän tahtoi nähdä isäntää.