»Mitä Samulilla olisi asiana?» kysyi Serafiina ja katsoi Samulia silmiin.
Samuli ällistyi, ei osannut sanoa sitä eikä tätä. Mitä hän oikein aikoikaan isännän puheille?
»Kyllä minä Samulin saatavat maksan, jos ei Samulilla muuta asiaa ole», jatkoi Serafiina, kun Samuli ei muuta kuin katsella tuijotti.
Mutta yhtäkkiä, hänen siinä Serafiinan edessä kylmällä kuistilla seisoessaan vilusta hytkyen, hänet tapasi kummallinen raivo ja suuttumus. Ei tiennyt itsekään, mistä suuttui, mutta semmoisia kohtauksia oli hänelle sattunut välistä ennenkin, sen jälkeen kun oli tullut kivulloiseksi.
Ja mitään ajattelematta hän tempasi salin oven kahvasta kiinni, niin että lukko sinkosi paikoiltaan, ja melkein kiljumalla huusi:
»Porvarit ja verenimijät!… Miksei minua päästetä sisälle, kun täällä muutkin saavat käydä!»
Ja hän meni rohkeasti isännän kamariin.
Vasta kun pääsi sisälle ja näki sairaan vuoteessa, heräsi hän kuin unesta eikä ymmärtänyt hyvää huomenta sanoa naapurin emännälle, joka istui vuoteen vieressä.
Isäntä makasi selällään, harmaja tukka ja parta kuin pienenneinä entisestään, silmät syvällä kuopissaan ja kuoleman kalpeus kasvoilla. Samuli jo luuli häntä kuolleeksi ja rupesi vapisemaan kuin kahila, kädet ja jalat kummallisesti notkahdellen ja väsyneillä, kuluneilla kasvoilla hirvittävä kauhistus.
»Ei taida isännästäsi enää olla tähän maailmaan…» Samuli tuijotti emäntään, mutta ei ymmärtänyt mitään. Silloin sairas avasi silmänsä, ja kun hänen katseensa osui Samuliin, näytti silmien ilmeessä olevan täysi järjen valo, mutta se sammui melkein heti kun oli syttynytkin.