Samulikin alkoi tointua, vapiseminen lakkasi, hän katsoi istuinta ja istui väsyneesti ja huoaten, niinkuin olisi viikon tehnyt työtä yhteen menoon. Ja vähitellen alkoi hän ymmärtää, että kuolema oli lähellä, — eikä enää muistanut, mitä varten oli tullut, vaan pillahti itkuun kuin pieni lapsi.
7.
Tänä syksynä näytti talvi tulevan taakseen katsomatta.
Yöpakkasia jatkui, maa kylmettyi, järvet jäätyivät, ja jänkkien yli kantoi ruostejäinen iljanko. Auringon kilo oli viileää ja vaalennutta ja sen lämpöinen säde kuin jäähtynyttä. Luonto valmistautui pitkän talven varalta, ja alaston maailma vartoi lumen valkoista vaippaa peitokseen.
Ja se tuli. Pilvien pimeät ovet avautuivat selkoselälleen, ja suurina valkoisina hiutaleina putoili lumi ikävöivän maan kamaralle.
Törmälän isäntävainajan hautajaisista saakka oli Samuli sairastellut. Sisusvika olisi parannut, jos olisi ollut semmoista ruokaa syödä kuin lääkäri oli määrännyt. Samuli oli nimittäin käynyt viimeinkin piirilääkärin puheilla, kun tämä matkusti pitäjän läpi. Piimää ja perunoita oli kokonaan kieltänyt syömästä ja antanut kahdenlaiset lääkkeet. Ne vaikuttivat sen, että kipu ja polttaminen taukosivat ja tuli julma ruokahalu, jommoista ei ollut tuntenut sitten kun nuorena miehenä. Mutta mistä otti verekset lihat ja kalat, munat ja muut kalliit ruuat? Ja kun nälkäänsä sitten kiskoi piimää ja perunoita lappoi, niin sama peli kuin ennenkin alkoi sisustassa. Lääkkeetkin loppuivat, eikä uusia enää ollut varaa ostaa. Mutta lisäksi alkoi taas kolotuskin sääriä vihloa ja särkeä, niin että huutaa piti, kun liikuttikaan jalkaansa. Molempien jalkojen sääriluita repi kuin hohtimilla, ja välistä karkasi kipu päähänkin, ohimoille ja takaraivoon.
Hän ei ollut kyennyt moneen viikkoon ulkotöihin. Pirtissä yritteli minkä mitäkin, teki astioita ja vasuja niinä päivinä, joina kykeni pystyssä olemaan.
Syöminenkin alkoi vähetä, eikä ollut enää Törmälästä mitään saamassa ojankaivuustakaan. Koko säästö, jolla oli aikonut Rantalan riihenkehän navetaksi ostaa, oli kulunut ja huvennut ruokaan ja lääkkeisiin nyt sairastamisen aikana. Liisa oli kerännyt kaikki pienet saatavansa kylästä, ja moni armelias ihminen oli lahjoittanut ruuan apua.
Kolkko, pitkä talvi oli edessä purevine pakkasineen.
Melkein ilmeetön oli Samulin silmä, kun hän sivuikkunasta katseli alas kylälle, johon pirtin edestä lähtivät jäljet Liisan askelista ja kelkan jalaksista vasta tuiskunneessa lumessa. Samulin vanhat solakengät oli Liisa vetänyt jalkaansa ja ottanut kelkan, johon piimäpytyn oli köyttänyt, matkaansa. Kelkan jäljet juoksivat sievinä viivoina molemmin puolin Liisan askelten jälkiä. Samuli tuijotti pitkin latua, joka vei Törmälään…