»Äss-tii-tii-tii» hoki ja päristeli siinä kahakäteen ikkunan ohi.
Samuli vihasi tiaisia. Ne olivat aina onnettomuutta ennustaneet, kun tielle tirskumaan tulivat. Kerrankin — hän muisti — kun ajoi metsätietä Törmälän hevosella. Reen nokkapajulle lensi tiainen tirskumaan, ja vaikka hätyytti siitä pois, niin tuli aina uudestaan. Ja kuinkas kävikään? Hän löi kirveellä ihan läpi jalkapöydän ja sai maata kevääseen asti… Niin oli käynyt silloin, ja aina oli joku vastus tullut, kun tiainen tielle sattui tai matkan varrella seurasi.
»Äss-tii-tii-tii» yhä hoki ja siriteli.
— Mitä nyt tirskuneekin, mutta ei hyvää nytkään tiedä, kun pirtin seinään iskee kuin mikäkin kissa.
Vasta iltapimeällä palasivat Liisa ja seppä.
Seppäkin tuli Liisan matkassa pirttiin.
Samuli näki heidän kasvoistaan, ettei ollut löytynyt minkäänlaista testamenttia.
»Oikeassa ovat ihmiset olleet, kun ovat sanoneet, että Serafiinan on talo», sanoi Liisa aluksi, päästellen villahuivia vyöltään.
»Joko siellä pesänkirjoitus päättyi?» kysyi Samuli seppään päin kääntyen.
»Jo päättyi.»