»Jo päättyi», vahvisti Liisa. »Ei sanaakaan mainittu sinusta tai tästä torpasta siinä Serafiinan kauppakirjassa…»
»No etkö sinä tiedustanut testamenttia?» kysyi Samuli ja nousi seisomaan.
»Kaikki testamentit vielä! Hourinut on Törmälä-vainaja tai muuten sinua, hupsua, houkutellut, että sai työssä pysymään.»
Mutta vaikka asia oli päättynyt näin nolosti ja kaikki toiveet rauenneet, ei Liisa, kumma kyllä, mellastanut puoltakaan siitä kuin ennen.
»Mutta on siinä yksi pykälä, joka on vähän kumma pykälä», alkoi nyt seppä, ja sepän äänestä ja kasvoista ja Liisan liikkeistä Samuli oli hoksaavinaan, ettei asia juuri niin pahoin tainnut ollakaan.
»Kerro sinä, seppä!» kehoitti Liisa. »Paremmin osaat selittää kuin minä.»
Seppä aloitti:
»Tapasin aamulla ensiksi toisen piioista, Lyytin. Lyyti käski minua nurkan taakse ja sanoi, että hänellä on niin paha olla erään asian takia, joka koskee Koski-Samulia. Ja vaikka minä en mitään kysynyt, niin kertoi. Sanoi olleensa valvomassa isäntävainajan kanssa samana yönä, jonka iltana Samuli oli pirtissä käynyt. Yöllä oli isäntävainaja ikäänkuin herännyt unesta ja puhunut Samulista, Varpumäen torpasta, Takasuon niitystä, lehmistä ja testamentista… Viimeksi oli kysynyt Samulia, että hänen tarvitsisi puhua… Silloin oli Serafiinakin, joka jo oli nukahtanut tuolille, herännyt ja sanonut: 'Nyt isä taas alkaa houria.'»
Seppä kertoi sen nauravin suin ja silmin.
»Johan minä olen sanonut!» tokaisi Samuli ja katsoi Liisaan ikäänkuin asia olisi jo aivan selvä.