»En tiedä», huokasi hän Serafiinan puheisiin. »Kun saisi kuolla pois!»
Mutta sitten hän yhtäkkiä nousi istumaan sängyssään ja sanoi:
»Ei tähän vielä mitään rakennettaisi, jos isäntävainaja eläisi — vaikka olisivat olleet velat vielä suuremmat…»
Serafiina ja Alatörmälän emäntä sanoivat hyvästi ja lähtivät pois.
Niinä päivinä touhusi seppä testamenttiasiassa, niin ettei joutanut mitään muuta hommaamaan. Hän tiedusteli, eikö kukaan kylällä ollut sattunut kuulemaan asiasta, eikö Törmälä koskaan ollut kenellekään maininnut, että hänen piti muistaa Samulia… ahkerinta ahkerista miehistä, joka hänenkin talostaan oli talon tehnyt…
Sen tiesi moni, ja monelle oli Törmälä Samulia kiittänyt, mutta testamentista ei ollut koskaan mitään puhunut. Törmälä ei koskaan puhunutkaan salaisimmista asioistaan, ja vähäpuheinen oli muutenkin aina ollut.
Seppääkin alkoi epäilyttää koko asia, ja hän uskoi jo, että testamentin olemassaolo saattoi todellisuudessa olla Samulin omaa mielikuvitusta.
Mutta köyhyys yhä ahdisteli Samulin perhettä, ja Samuli itse näytti kuihtuvan siihen paikkaan. Laiha oli jo ennestäänkin, mutta nyt oli mennyt, ettei ollut muuta kuin luut ja keltaista, kurttuista ja kuivaa nahkaa niitä peittämässä.
Ei kyennyt enää pirtistä ulos. Olisivat jo paleltuneet pirttiinsä, ellei seppä olisi auttanut. Samulin oli vallannut jonkinlainen välinpitämättömyys, joka näytti enenevän sitä mukaa kuin hän laihtui ja kuihtumistaan kuihtui. Toivo paremmista päivistä oli melkein kuollut, mutta elpyi aina niinä päivinä, joina seppä kävi testamenttiasiasta puhumassa. Mutta vaikka köyhyys ja puutteet ahdistivat, ei Liisakaan enää Samulia haukkunut, vaan kohdisti kiukkunsa muihin ihmisiin. Kylällä näet ei kukaan uskonut koko testamenttijuttua, vaan otaksuttiin Samulin sen itse miettineen, omituinen kun aina oli ollut. Ja nyt kivulloiseksi tultuaan oli entisestäänkin löyhtynyt.
Niin kului aika, ja sydäntalven pakkaspäivät ahdistivat kylmällään ja pimeällään köyhää perhettä.